Istun ja valvon mieheni unta. Ilta on ollut pelottava. Kaikki siinä on ollut pelottavaa. Tunnen avuttomuutta ja turvattomuutta. Olemme kaukana kotoa, vieraassa maassa ja Hän, joka on ainoa turvani täällä, on todella kipeä. Se on pelottavaa ja turvatonta! Yleensä asetelma on toisinpäin: minä olen se potilas. Se on paljon tutumpaa. Näin kirjoitin viime yönä päiväkirjaani.…
Silloin kun alkaa sattua ja tapahtua, asiat yleensä menevät pieleen. Viime aikaista eloani voi kuvata hyvin määritelmällä ”Surkeiden sattumusten sarja”. Miehenikin kysyi eräs ilta, että onko paha, jos ei enää osaa muuta kuin nauraa?! No mieluummin nauraa kuin itkeä, vaikka kyllä tässä on välillä jo itkettänytkin melko paljon. Useampi vuosi meni, etten ole tarvinnut päivystyspalveluita…
Viikottain olen tilanteissa, joissa minun pitää pyytää apua arkisissa tilanteissa muilta. Tai ainakin pitäisi pyytää. Avun pyytäminen ei minulle ole millään muotoa luontaista tai sisäsyntyistä, joten etsin usein keinoja välttää avun pyytäminen. Pyrin selviytymään yksin. Se on minulle sisäsyntyistä. Tämän selittää paljolti lähtökohtani; olen kasvanut lapsuuteni kodissa, jossa oli jyrkästi ajateltuna pakko oppia pärjäämään yksin…