Poika on kohta 12 viikkoa vanha. Hän on ihana, iloinen ja aurinkoinen poika, ja voi satunnaisia vatsakitinöitä lukuun ottamatta hyvin. Öisin meillä pääasiallisesti nukutaan, mutta pätkissä. Yöt menevät tavallisesti 2-3 tunnin pätkissä, mutta välillä on öitä, jotka koostuvat tunnin tai sitäkin lyhyemmistä pätkistä. Alle tunnin -öiden jälkeen väsymys on aika brutaalia! Väsymys on koko ajan läsnä ja se aiheuttaa olotilaan kaikenlaista; keho ja mieli on välillä hyvinkin kuormittunut. Huonot yöunet aiheuttaa lihaksille hallaa, mutta onneksi arjen toimintakyky on kuormituksesta huolimatta säilynyt kohtuullisesti. Kipu ja väsymys vaikuttavat mielialaan ja tekevät minut herkemmäksi ja joskus ärtyisäksi sekä latistavat mielialaa. Mielen kuormitus on muutoinkin ollut todella hurja, sillä tämä meidän yhteiselämämme alku kolmen hengen perheenä ei ole ollut helpoimmasta päästä. Pitkien lapsettomuushoitojen jälkeen osasin kyllä odottaa elämän mullistavan todella rajusti ja erilaisten hankalien tunteiden myllähtävän pintaan, mutta tämä alkumme onkin ollut suorastaan järisyttävä. Enhän minä mitenkään aivan tällaista osannut odottaakaan!!

Heti pojan syntymän jälkeen lyhyessä ajassa tapahtui todella paljon rankkoja vaiheita: poika joutui tehohoitoon ja minä itse olin niin huonossa kunnossa, että muutama päivä kotiutumisen jälkeen päädyin päivystyksen kautta takaisin sairaalaan. Silloin olo oli aivan karmea! En ehtinyt miettiä tai käsitellä siinä rytinässä vastaan tulleita tapahtumia ja tilanteita. Vaikka nyt meidän kolmen tilanne on rauhoittunut, vieläkin tuntuu, ettei asioiden käsittelemiselle ole riittävästi tilaa. Se ei sinänsä ei ollenkaan kumma, kun koko Suomen ja maailman tilanne on niin poikkeuksellinen koronavirusepidemian vuoksi! Sen myötä maailma on muuttunut pelottavaksi, arvaamattomaksi ja hyvin oudoksi paikaksi. Koko tilanteessa on ollut liian paljon pureskeltavaa, huolta ja murhetta. Siksi välillä tuntuu, ettei enää vaan jaksaisi tällaista.

Koronavirus ja sen aiheuttama epidemia vaikuttavat kaikkien elämään nyt todella paljon. Huomattavan paljon! Tilanne aiheuttaa huolta ja pelkoa monille sekä myös rajoittaa elämää valtavasti. Minua huolestuttaa kaikkien meidän kolmen puolesta, mutta tietyllä tavalla olen ehkä eniten huolissani itsestäni. Olen astmani vuoksi riskiryhmään kuuluva ja siksi minun pitää THL:n ohjeistuksen mukaan vältellä ihmisten kanssa oleilua. En uskalla edes ajatella, kuinka vaikea minulle olisi tämä edelleen vielä vähän tuntematon koronavirus, sillä pelkän tavallisen nuhakuumeenkin sairastaminen ottaa lujille. Pienikin flunssa yleensä aiheuttaa hankalan astman pahenemisen ja siksi en varmastikaan selviä pahimmista taudeista ilman sairaalahoitoa. Jos saisin koronaviruksen, se veisi minut sairaalahoitoon. Se on aika varmaa. Olen hyvin paljon ajatellut ja prosessoinut huoltani ja pelkoani, ja ehkä nyt voin jo todeta päässeni pelon yläpuolelle. Nämä viimeiset vuodet ovat minulle vahvasti osoittaneet, ettei monikaan asia ole minun käsissäni, ja tämä on yksi niistä. Pelko lamaannuttaa ja hiljalleen se aiheuttaa sen, että lakkaa elämästä. Olen useiden vuosien ajan lapsettomuushoitojen aikaan vähän väliä lakannut elämästä. Enää en tahdo lamaantua ja antaa elämän lakata olemasta itseni, mieheni ja poikamme vuoksi. Jotta näin ei käy, on pitänyt etsiä toisenlaisia tapoja olla elossa, kun ei voi toteuttaa sitä sosiaalisien kontaktien kautta.

Loppuraskaudessa ehdin ajatella, kun uskalsin viimein ajatella vähän tulevaa vauva-arkea, kuinka kiva olisi sitten vauvan kanssa käydä perhekahvilassa tai jossain vauvaryhmissä. Nyt ihan kaikki on peruttu! Se harmittaa! Sosiaalinen elinpiiri on poikkeusolojen ja epidemian takia kutistunut hurjasti. Tällä hetkellä mies on arkipäivinä töissä ja minä olen pojan kanssa kahdestaan kotona. Ne päivät, kun poika on vaativa, rauhaton ja tyytymätön, tuntuvat yksin todella pitkiltä ja uuvuttavilta. Ne ovat yksinäisiä päiviä. Kun mies tulee töistä kotiin, on hänkin tietysti väsynyt ja uupunut. On aivan ymmärrettävää, ettei hänestä silloin ole aina minulle seuraa siinä määrin, mitä kaipaisin. Eikä mies mitenkään yksin voi täyttää sitä sosiaalisuuden tyhjiötä. Tämä sosiaalinen erakkous on alkanut hiljalleen tuntua pahalta ja vastenmieliseltä. Pahalta varmaan juuri sen vuoksi, että olen oman pääni sisällä täysin yksin ajatusteni kanssa, kun en ole edes päässyt käymään edes mtt:ssä hoitajan juttusilla. Olen pärjännyt ihan hyvin, vaikka onkin ollut haastavaa. Minua oelottaa heidän puolesta, jotka voivat huonommin. Kuinka paljon tämä koronaepidemia ja sosiaalisen etäisyyden pitäminen jättää ihmisiin jälkiä ja aiheuttaa pahoinvointia, joka varjostaa elämää pitkään? Surettaa heidän puolesta, joiden kuntoutus, hoito tai muu apu on yhtäkkisesti vain laitettu tauolle. Tilanne on todella epäreilu monelle ihmisryhmälle.

Onneksi meidän perheen tilanne on hiljalleen asettunut; arki on lähtenyt uusiin uomiin ja uusia rutiineja on alkanut löytymään. Tällä hetkellä vahvasti päiviä ja öitä rytmittää pojan 2-3 tunnin syöntirytmi ja minä sovitan omat tarpeeni niiden mukaan, jos vain pystyn. Poika nukkuu päiväunet aamupäivällä vaunuissa sekä joskus myös iltapäivällä, mutta ne eivät vielä ole vakioituneet. Näiden lisäksi hän ottaa pieniä unia ja torkahduksia sylissä, joskus leikkimatolla, sitterissä, sohvalla tai pinnasängyssä, missä milloinkin, jos vain osaa ja malttaa nukahtaa. Hän useina aamuina alkaa heräilemään jo neljän-viiden jälkeen, mutta äiti ei oikein siihen aikaan jaksa vielä aloittaa päivää. Onneksi poika usein jaksaa torkkua ja köllötellä puoli seitsemään, mutta joskus se vaatii vaipanvaihtoa yms. temppuja. Aikaiset aamut ja tiheä syöntitahti väsyttää todella paljon, kuten myös sekin, ettei yli neljän tunnin unipätkiä ei ole näkynyt aikoihin. Tilanteessa harmittaa eniten se, ettei väsyneenä pää tahdo oikein toimia normaalisti, muisti vähän tökkii ja kirjoittaminen takkuaa aika pahasti. Niin pahasti, että tätäkin postausta olen kirjoittanut toista kuukautta 😏🤭

Vaikka olenkin nyt jatkuvien huonojen öiden takia henkisesti ja etenkin fyysisesti todella lujilla, en koe tätä (ainakaan vielä) liian rankkana. Rankkuutta keventää todella paljon se, että tiedän tämän elämänvaiheen loppuvan aikanaan! Ja myös sekin, että tämä vaihe sisältää paljon valoa, hymyjä ja höpötystä sekä kikatusta. On vaikeaa olla pahalla tuulella, kun poika useita kertoja päivässä koko olemuksellaan ilahtuu minut nähdessään. Tietysti ne hetket ottaa lujille, kun poika kitisee ja kitisee, eikä mikään tunnu auttavan kitinään. Monet on sanoneet minulle, että vauvavuosi on rankin. Tämä on aina saanut minut miettimään lapsettomuushoitovuosiamme ja joka kerta olen todennut niiden olleen elämäni rankempia aikoja. Lapsettomuushoitovuosien syvin rankkuus ja raakuus oli nimenomaan siinä, ettei voinut mitenkään tietää, milloin ne loppuvat ja miten ne loppuvat. Elämä sisälsi paljon epätoivoa, surua ja lohduttomia ajatuksia. Elämää rytmitti hoitokierto toisensa perään, jotka kuluttivat minua niin henkisesti kuin fyysisesti. Kaikki tämä on niin vahvasti vielä muistissa, että se tuo ihan eri perspektiivin tähän hetkeen; tämä on rankkaa aikaa, mutta ei rankinta.

Lapsettomuus ja lapsettomuushoitovuosien kokemukset haavoittivat minut pysyvästi. Niitä haavoja kannan mukanani lopun elämääni ja ne varmasti kipuilevat aika ajoin, vaikka tilanne ei olekaan enää samanlainen kuin silloin. Meidän sinnikkyys lopulta palkittiin ja me saimme rankkojen lapsettomuushoitojen palkinnon: pienen ihanan ja ihmeellisen pakkaspoikamme. Vaikka hän onkin pieni, täyttää hän nyt meidän koko elämän. En osaa olla muuta kuin äärimmäisen kiitollinen!

Kommentoi