Tätä tekstiä olen jo pidempään pyöritellyt luonnoksissa. Ajatukset ovat hioutuneet päässäni ja sanat ovat etsineet paikkojaan. Hetkittäin olen myös joutunut keräämään rohkeutta näiden sanojen kirjoittamiseen ja tietysti julkaiseminenkin vaati rohkeutta.

Pidän sitä ihmeenä, että olen tässä, elän ja hengitän. Elämä on antanut pataan niin monta kertaa ja myös aika rankoillakin tavoilla, että ei todellakaan ole itsestään selvää, että olen tässä ja tahdon elää. Elämäni on tuonut paljon sellaista kuormaa, joka murtaa ja murskaa ihmisen kuin ihmisen. Ja minä olen murtunut useita kertoja, vaikka olen koittanut sitkeästi taipua, koittanut antaa painon alla myöten ja sopeutua. Jossakin kohtaa väistämättä tulee se piste, jonka jälkeen ihminen ei enää pysty taipumaan. Joko ihminen väsyy taipumaan ja lopulta murtuu tai enää ei vain pysty taipumaan, kun tilanne menee kohtuuttomaksi. Kun ihminen murtuu, jotakin menee herkästi kipeästi rikki. Pahimmillaan tulee säröjä syvälle sisimpään, minuuteen ja itsetuntoon asti. Nämä syvät vauriot ovat kuin rikkinäinen peili; aiheuttavat vääristymiä. Kun riittävän pitkään katselee itseään ja maailmaa vain rikkinäisestä peilistä, ei enää muista, miltä todellisuus näyttää; kadottaa kaiken elämän kauneuden ja tilalle tulee vääristynyt rumuus ja julmuus. Syntyy hyvä maaperä myrkyllisille ajatuksille, vihalle ja katkeruudelle, jotka tuhoavat kuin itsestään lisää. Kun viha kasvattaa juurensa syvälle ja ulottuu salakavalasti köynnöksen lailla ihan kaikkialle, on se ottanut ihmisen kokonaisvaltaisesti hallintaan ja siitä eroon pääseminen ei olekaan kovin yksinkertaista. Ihminen masentuu ja masentunut mieli kestää huonosti uusia kuormitteita, koska sietokyky on jo ylitetty useita kertoja ja sisäinen maailma ei anna ihmiselle enää mitään suojaa ja turvaa. Jos ihminen ei saa suojaa ja turvaa joltakin toiselta ihmiseltä, on hän vaarassa vajota vieläkin syvälle pimeyteen, kadottaa toivonsa täysin ja sitä myöten myös elämän halunsa. Pahimmillaan ihminen päätyy lopulta epätoivoisiin ja peruuttamattomiin tekoihin. Tämä on piste, johon en toivo kenenkään päätyvän.

Elämä on tehnyt minusta kovin pessimistisen odotuksien osalta. Se on aika surullista. Ajattelen, että elämältä on turha odottaa hyvitystä. Elämä ei tule koskaan antamaan päähän potkimisen jälkeen automaattisesti yhtä paljon hellää silitystä, vaikka sitä niin kipeästi toivoisin. Toki minä toivon elämääni kivoja asioita ja unelmoin, mutta en uskalla luottaa sellaisten asioiden olevan todellisuutta. Tai jos ne joskus olisivat, niin kokemukseni mukaan kaikella hyvällä on kova hinta. Se on myönnettävä, että useinkin käy mielessä ajatus, että mitä helvetin järkeä tässä kaikessa edes on? Jos elämä ennemmin tai myöhemmin jyrää painonsa alle, niin miksi edes yrittää? Miten jaksaa yrittää, jos ei tämä tämän paremmaksi muutu; tämä keho ei muuksi muutu, vaikka kuinka tsemppaisin, jaksaisin liikkua, hoitaa ja kuntouttaa sitä? Kun tämä ajatusmylly pyörähtää vautiin, uuvuttaa se mielen hyvin nopeasti ja tekee oikeasti mieli luovuttaa. Tekee mieli lyödä hanskat tiskiin ja antaa kaiken olla. Päästää kaikesta irti. Mutta jokin pitää kiinni elämässä, käskee pistämään pään tyynyyn ja rauhoittumaan. Sen olen oppinut, että aamulla yhdenkin kunnolla nukutun yön jälkeen epäreilu elämä ja kurja maailma näyttävät vähän siedettävimmiltä. Ainakin sen verran, että jaksaa aamulla nousta ylös ja antaa uudelle päivälle mahdollisuuden. Mutta kyllä minä senkin tiedän, miltä tuntuu, kun se yön yli nukkuminen ei enää autakaan. Tiedän, miltä tuntuu luovuttaa ja päästää kaikesta irti, kun ei enää jaksakaan antaa itselleen ja uudelle päivälle mahdollisuutta. Näin jälkeen päin uskallan sanoa, että onneksi elämä antoi minulle vielä uuden mahdollisuuden, vaikka en itse enää uskonutkaan elämään.

Minun voimani on periksiantamattomuus. Se on veressäni. Sinnikkyys, joka on sekä siunaus että kirous. Usein, jos oikeasti haluan, kykenen kääntämään tahdonvoimani hyödyksi. Olen onnistunut valjastamaan sen itseni tuhoamisesta sijasta itseni henkiseen eheyttämiseen. Tiedän, etten saa kaikkia menneisyyden aiheuttamia vaurioita koskaan korjattua ja eikä tämä keho tahdonvoimalla muutu terveeksi. Mikä ymmärrettävästi toisinaan turhauttaakin aivan valtavasti. Korjaamisen sijaan on opittava elämään asioiden kanssa. Löydettävä tasapaino ja jotenkin tapa elää kipeyksiensä kanssa vähän kevyemmin, oli ne sitten laadultaan henkisiä tai fyysisiä. Tasapainon saaminen ei todellakaan ole yksinkertaista ja se horjuu vähän väliä. Tiedän, että omalla kohdallani kyseessä on valtava prosessi, joka kestää niin kauan kuin elän ja hengitän. Se prosessi alkoi, kun ymmärsin ja oivalsin voiman olevan sisälläni ja kaiken lähtevän minun itseni sisältä. Vaikka ympärillä olisikin hienoja ja auttavia ihmisiä, eivät he voi koskaan tehdä mitään puolestasi, kun kyse on sinun omasta sisäisestä maailmastasi. Mikään ei muutu, jos ei itse päätä värittää vääristynyttä maailmaansa kauniimmaksi. Tästä päästään tietynlaiseen paradoksiin, sillä vaikka, kuinka päättäisi, ei kukaan pysty yksin korjaamaan vääristynytta maailmaansa. Ihminen tarvitsee ihmisiä rinnalleen, lempeyttä ja rakkautta. Peilejä, jotka eivät vääristä. Ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut kaikkine virheinesi ja vikoinesi. Rakastavat juuri sellaiseisena kuin olet. He rakastavat sinua hiljalleen ehjemmäksi ja lopulta huomaat itsekin oppineesi rakastamaan. Opit rakastamaan ennen kaikkea itseäsi ja elämääsi, vaikka toisinaan se onkin äärimmäisen vaikeaa. Rakkaudessa on elämän voima. Minä haluan rakastaa ja minä haluan elää.

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: