Joulu tuli ja meni, ja vuosikin vaihtui. Oli ihanaa vähän lomailla ja levätä. Edellisestä blogikirjoituksestani on mennä vierähtänyt jo kuukausi. Olen kyllä kirjoitellut, mutta en mitään ole saanut valmiiksi asti ja joulun alla olleiden kiireiden takia kirjoittaminen on ollut huomattavasti vähäisempää. Väsymys on ollut suurin syy miksi en ole saanut mitään julkaisuvalmiiksi. Väsymyksen takia piti antaa aivoille joululomalla kunnolla lepoa. Arjessa ne ovat niin kovassa käytössä niin töissä, vapaa-ajalla kuin opiskellessakin.. Kirjoittamisestakin on hyvä välillä kunnolla hengähtää, ettei siitä tule liian väkinäistä.

Julkaisin vuoden vaihteen yhteydessä kuvakollaasin instagramissa ja tein yhteenvetoa menneestä vuodesta. Minulle vuosi 2018 oli hurja ja arvaamaton vuosi. Yhtä arvaamatonta ei ole varmaan koskaan ennen ollut elämässäni, vaikka vaikeita vuosia on ollutkin huomattavasti enemmän kuin hyviä ja rauhallisia. Etenkin nämä viime vuodet ovat olleet yksi toisensa jälkeen aina vain hurjempia, ja siitäkin huolimatta minulla on vielä uskoa siihen, että helpompia vuosia olisi vielä edessä ja tulossa. Välillä minua ihan hämmästyttääkin, että miten edelleen kaiken kokemani jälkeen uskallan edes toivoa ja uskoa hyvään?

Arvaamattomat ja pelottavat kokemukset ovat jättäneet sisälleni pelkomörrimöykyn, jota yritän parhaani mukaan pitää mahdollisimman pienenä. Vaatii taas aika reilusti mielenhallinta keinoja, koska lapsettomuushoidot ovat pienen tauon jälkeen jälleen aktiivisena. Olen siis taas sen kynnyksellä, että hyvistä tavoitteista huolimatta kaikki voi kääntyä äkkiarvaamatta hullunmyllyksi. Hullunmyllyksi, joka riepottelee minua surutta ja kääntää elämääni ylösalaisin. Mutta kuten aina, kaikki on otettava vastaan, mitä eteen annetaan, vaikka pelottaisikin.

Se, että olen rämpinyt lapsettomuushoitoja jo ennenkin läpi, saa aikaan tietynlaista rauhaa. Hoidon vaiheet ovat jo tuttuja ja tiedän ennalta suurin piirtein, mitä on tulossa. Jos vertaan tämän hetken tunnetta ihan ensimmäiseen hoitooni, olen rauhallisempi. Uskallan paremmin luottaa siihen, että valitut lääkkeet toimivat ja kehoni sekä mieleni kestää haittavaikutukset, vaikka tiedänkin riskit komplikaatioihin olevan todellisia. Klinikan lääkärit ovat minulle jo varsin tuttuja ja tunnen olevani osaavien ja ammattitaitoisten ihmisten käsissä. Luotan heihin. Punktio pelottaa kaikista eniten, koska kaikki edelliset ovat olleet minulle kivuliaita ja siksi vaikeita. Viime kevään punktio on ollut tähän astisista vaikein ja se oli kivultaan lähes sietämätön. Punktion kivun vuoksi kehoni lihakset jännittyivät kauttaaltaan. Tästä aiheutui se, että toimenpiteen jälkeen lihakset eivätkä ottaneet kunnolla käskyjä vastaan. Lihakset olivat jähmeät ja menetin hetkellisesti toimintakyvyni. Konkreettisesti se tarkoitti sitä, että kävelyaskeleiden ottaminen vei oman aikansa, kun lihakset ottivat niin huonosti käskyjä vastaan. Kun nyt hoidon aloituksen ajankohta lähestyi, aloin kokea rimakauhua punktion kivun suhteen. Pyysin pelon takia soittoajan lääkärille ja kerroin hänelle edellisen punktion kipukokemuksestani. Kerroin hänelle myös minun ainoan toiveeni tulevan punktion kivunhoidon osalta: saisin sellaisen lääkityksen, että toimenpiteen jälkeen toimintakyky säilyisi ja pystyisin edelleen kävelemään normaalisti. Lääkäri totesi, että jos minun kokemus on ollut tuollainen, niin he ovat epäonnistuneet hoitavana tahona kivunhoidossa. Yllättävintä hänen kommentissa oli se, että silloin helmikuussa hän itse suunnitteli punktion kipulääkityksen ja hän edelleen muisti silloin käymämme keskustelun! Nyt lääkäri halusi tehdä tulevasta punktiosta minulle helpomman kokemuksen ja heti puhelimessa suunnitteli tulevan punktion kipulääkityksen sekä kirjasi lääkemääräykset valmiiksi potilastietoihin. Hän myös sanoi, että toivottavasti saan tästä paremman kokemuksen. Tuntui hyvältä! Se, että minulle toivotaan hyvää. Kuten myös se, että tulin kipuni kanssa kuulluksi! Ahdistukseni tulevasta kivusta pieneni tämän keskustelun ja kuulluksi tulemisen kokemuksen kautta aivan hurjasti! Toki edelleen tunnen pelkoa, mutta se ei enää ole hallitsematon pelkomöykky.

Vaikka olenkin käynyt jo useamman kerran tämän läpi, on tämä hoito hyvin erilainen kuin edelliset. Ensimmäistä kertaa hoitokaavana on pitkä hoitomuoto, eli ensin ajetaan alas oma hormonitoiminta ja vasta sen jälkeen aloitetaan munasarjoja stimuloivat hormonipistokset. Aiemmat hoidot on tehty lyhyellä kaavalla hyperstimulaatioriskin vuoksi, josta ei viime hoidossa ollut onneksi mitään viitteitä. Nyt lääkäri varoitteli minua puhelimessa jo ennakkoon hyperstimulaation vaarasta, että se on todellinen riski. Hän myös mainitsi, että henkisesti on hyvä valmistautua siihen, ettei tuoresiirtoa välttämättä pystytä tekemään, jos hyperistä on viitteitä. Niin olin itsekin jo ennättänyt ajattelemaan.

Viikko sitten aloitin Suprecur-sumuttelun ja toistaiseksi kaikki on mennyt ihan hyvin, vaikka siitä onkin ollut kaikenlaista pientä haittavaikutusta. Ensi viikolla on käynti klinikalla, jolloin tarkistetaan ultralla munasarjojen ja kohdun tilanne sekä suunnitellaan pistosten aloitus. Seuraavat viikot menevät siis täysin hoidon eri vaiheesta toiseen. Muu elämä jää taas hetkeksi vähemmälle huomiolle. Töissä mm. palaverien suunnittelu on hieman kiusallista, kun tiedän sairausloman olevan tulossa, mutta en osaa vielä täsmällisesti sanoa milloin. Koska en voi mitenkään ennustaa tai hallita tulevaa, joudun elämään taas vain hetken kerrallaan. Ja vain toivoa.

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: