Eilen aamulla labratulos kertoi, että raskaushormoni jatkoi noususuuntaansa. Tiesin sen kyllä omasta kehostani ilman labraakin. Kipu alavatsalla tuntui jo jatkuvana jomotuksena vasemmalla puolella ja sen vuoksi istuminen vähänkin pidempään alkoi olla vaivalloista. Lopulta raskaus löytyi ultralla juuri sieltä, missä kipukin tuntui. Löytämiseen vaadittiin kaksi erikoislääkäriä ultraamaan. Tunsin helpotusta, vaikka se tiesi pienen sinnikkään elämän kuolemaa, menetystä, kipua ja valtavaa pettymystä. Ei ollut vaihtoehtoja, sillä tuo pieni elämä väärässä paikassa oli minulle vahingollinen ja hengenvaarallinen. Odotin monta tuntia leikkaussaliin pääsyä. Olin turta ja aika menetti merkityksensä. Pelkäsin. En pelännyt leikkausta, koska tiesin olevani hyvissä käsissä. Tiesin, että siitä kyllä selviän. Mutta pelkäsin heräämistä. Hetkeä, jolloin tajunta räjähtää aistien ärsykkeistä. Minut on ennen tätä leikkausta nukutettu kuudesti, joten ennakolta tiedän, mitä se on. Se on pahinta, mitä tiedän. 

Päivällä ennen leikkausta ajattelin, että yritän sinnitellä ilman nestetippaa leikkaukseen asti. Toivoin, että minut humautettaisiin ennen kanylointia. Usein minun kanylointi tuottaa haasteita ja hyvin harvalta se onnistuu ensiyrityksellä. Suoneni vierastavat neuloja. Osastolle tulopäivänä tarvittiin kaksi hoitajaa ja neljä kanylointiyritystä, jotta minut saatiin nestetippaan. Myös laboratoriohoitajan tarvitsi aamulla pistää kahdesti, jotta sai verinäytteen. Iltapäivän koittaessa syömättömyys ja juomattomuus alkoi kuitenkin tuntua olossa liiaksi ja oli pakko taipua kanyloitavaksi, kun ei ollut mitään tietoa, moneltako pääsen leikkaussaliin. Tälläkään kertaa en päässyt helpolla, vaan vasta kolmannella kerralla saatiin kanyyli suoneen. Leikkauksen aikana minulle oli laitettu toinenkin kanyyli. Onneksi olen silloin ollut jo asiasta tietämätön.

Pääsin leikkaussaliin puoli kuuden jälkeen illalla. Leikkaus ei ajallisesti kestänyt kauaa, sillä heräämössä tiedostin kellon joskus kahdeksan aikaan. Sitä ennen olin tehnyt aistiärsykkeiden kanssa hurjan taistelun. Yritin kaikin vähäisin voimin sanoa hoitajalle, että olen todella kipeä ja ettei kipulääkkeillä ole vastetta. Tajuntani oli räjähtänyt kivusta ja tunteesta, etten kestä kipua ja kipuni voimakkuutta ei ymmärretä. Kun kuulin toistamiseen ”Joo, olet juuri saanut lääkettä. Kohta helpottaa”, epätoivon tunne sisälläni roihahti ja voimakas paniikkikohtaus otti minut valtaansa. En pystynyt kontrolloimaan hengitystä, enkä lihaksiani. Tärisin ja vapisin. Hoitaja kehoitti minua hengittämään rauhallisemmin ja melkoisen taistelun kautta sain vähitellen hengitystä tasattua, mutta tärinä ei laantunut. Onneksi hoitaja jossain vaiheessa ymmärsi, etten kykene lainkaan itse kontrolloimaan alaleukani tärinää ja laittoi hellästi, mutta tukevasti kätensä leualleni. Leuan vapina alkoi rauhoittua ja sain sitä myöten lihaksistoni hiljalleen hallintaani. Paniikki laantui sitä mukaan, kun pään räjäyttävä kipukin laantui. Sain tunteen, että kyllä tästä voi selvitä elävänä.

Kun yhdeksän aikaan pääsin osastolle, eivät silmäni tahtoneet pysyä auki. Olin viimeisten tuntien aikana saanut hurjan määrän lääkkeitä, joten lääkeväsymys ja -tokkura oli hirvittävä. Sain vähän syötyä ja se tuntui mahtavalle, kun oli ollut melkein vuorokauden syömättä. Nukuin sikeää unta useamman tunnin ja sain jatkettua unta vielä muutaman tunnin, kun sain kipulääkettä. Aamulla olo oli hutera ja kipeä, mutta kohtalaisen hyvä. Olosuhteisiin nähden hyvä. Leikannut lääkäri kävi aamulla tervehtimässä ja sanoi, että voin lähteä kotiin vointini mukaan. Arvioin heti hänelle, että kivun vuoksi en vielä tänään halua lähteä ja päivän mittaan totesinkin itsekseni, että tämä arvio on osunut oikeaan. Kipu on pariin otteeseen yllättänyt minut todella voimakkaana, jolloin olisin kotona ollut varmasti pulassa ja kivun sietäminen olisi vienyt huomattavasti voimavaroja. Viimeiset pari viikkoa ovat hioneet henkisen kantin olemattomiin, joten kaikki voimavarat on säästettävä, mitä voin.

Suru ei ole vielä saavuttanut minua koko voimallaan, mutta on se jo ottanut hihastani kiinni. Se saa varmasti sitten tukevamman otteen, kun fyysinen vointi antaa sille tilaa. Tiedän, että sitten kun suru pääsee iholle, se ottaa hetkeksi kaiken tilan. Ajatus siitä, että sisälläni oli elämä, pieni sydän ja se oli minulle hengenvaaraksi, on musertava. Unelmamme murskattiin taas julmasti ja sen mukana menetin vielä toisen munanjohtimeni. Sen myötä mahdollisuudet luomuraskauteen laskivat hurja paljon ja nyt pidän sitä todella epätodennäköisenä tapahtumana. Tiedän ennestään, että kun suru tulee, se tulee aaltoina. Ensin se tulee suurina hyökyinä ja myrskyinä, joiden voimasta tuntee murskaantuvansa täysin. Kun aikaa kuluu, hyökyaaltojen välissä ehtii vetämään happea. Ja joskus tulee aika, kun jokaisella aallolla ei ole niin valtavaa voimaa, että ne vetäisivät kokonaan pinnan alle. Niiden välissä ehtii hengittämään ja nähdä vähän sinistä taivasta, toivoa paremmasta. Mutta sitä ennen eletään vain hetki kerrallaan ja edetään huomista kohti hitain ja lyhyin askelin. 

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: