Olen aina ollut melko sinnikäs ja periksiantamaton. Olen tunnollinen ja tunnen vastuuntuntoa etenkin töistäni. Kaikki nämä piirteet ovat sopivassa määrin hyvästä, mutta ne aiheuttavat herkästi myös sen, että suhtaudun itseeni ankarasti, kun piiskuroin itseäni eteenpäin. Jos epäonnistun, soimaan itseäni herkästi. Koen herkästi myös huonoa omaatuntoa, jos ja kun joudun olemaan töistäni pois, vaikka poissaoloni oliskin perusteltua. Joudun joka kerta perustelemaan sairausloman tarpeellisuutta itselleni. Sairauslomalle jääminen on minulle siis henkisesti hyvin työläsprosessi.Nyt, kun jäin hoitojen aiheuttaman hirvittävän väsymyksen vuoksi sairauslomalle, ymmärsin ja oivalsin, että paljon on merkitystä sillä, miten ympäristö, työyhteisö ja lähiesimies suhtautuu sairauslomaan. Koin, etten saanut aiemmassa työyhteisössä juurikaan ymmärrystä ja empatiaa. Koin myös, ettei esimies oikeasti ollut kiinnostunut voinnistani ja työssä jaksamisestani. Hän oli kiinnostunut vain siitä, että olen töissä ja työtehtävät saadaan hoidettua. Tämä loi minulle hirveästi lisäpainetta ja teki töistä poissaolemisen vieläkin hankalammaksi. Se ajoi minut siihen, että olin tahdonvoimalla vieläkin sinnikkäämpi, joka oli minulle tuhoisaa ja kuluttavaa. Tulin polttaneeksi kynttilää molemmista päistä hurjalla vauhdilla, mikä johti masennuksen pahenemiseen ja sitä myöten myöhemmin pidempään poissaoloon.

Tämä sairausloma on ensimmäinen tässä työyhteisössäni, jossa olen ollut viime kesäkuun alusta asti. Koen, että suhtautuminen on ollut todellakin toisenlaista, vaikka nykyisessä työssäni on se tilanne, ettei kukaan tee töitäni poissaollessani. Minulle ei ole sijaista ja työyhteisömme on niin pieni, että yhden henkilön poissaololla on välitön vaikutus. Kerroin lähiesimiehelleni jo joulukuussa tästä tulevasta sairauslomasta ja lapsettomuushoidoista, koska koin sen välttämättömäksi. Kertominen tuli ajankohtaiseksi, kun hän pyysi minua hoitamaan erään luentokeikan parinsadan kilometrin päähän, joka hoidon vuoksi oli ihan mahdotonta minun toteuttaa. Lähiesimies kohtasi minun arkaluontoisen asian lämpimästi ja empaattisesti sekä huomioonottaen. Luentokeikka ja lomat hän järjesti niin, ettei minun tarvinnut niistä murehtia ja kantaa huolta.

Ristiin menevien joululomien vuoksi näimme lähiesimiehen kanssa pikaisesti juuri päivää ennen kuin jäin sairauslomalle. Kerroin hänelle lyhyesti työkuulumiset, jotta hän tiesi suurin piirtein tilanteen. Samalla kerroin myös sen, että olen menossa työterveyteen ja jään sairauslomalle. Hän kyseli voinnistani ja arviota poissaoloni pituudesta, jota en tietenkään osannut siinä kohtaa kovin tarkasti arvioida. Ilmaisin hänelle vain elämäni arvaamattomuutta, mikä olikin yksi tärkeä syy, miksi halusin hänelle kertoa kaikesta etukäteen; jos jotakin tapahtuu minulle yllättävästi ja arvaamattomasti, ei minun sillä hetkellä tarvitse kertoa tarinaa ihan alusta asti. Tämän opin ensimmäisen keskenmenoni yhteydessä: työpäivä voi kesken kaiken päättyä traagisesti päivystykseen ja tilanteeseen, ettet enää kykene puhumaan ja kertomaan esimiehelle täysin kesken jääneistä työtehtävistä. Vastaavaa en haluaisi koskaan enää kokea! Ennen kuin pikainen keskustelumme lähiesimiehen kanssa loppui, otti hän minua olkapäästä kiinni ja sanoi “ota itsellesi niin paljon aikaa, kun tarvitset”. Voi, kuinka hyvältä ja vapauttavalta se tuntuikaan! Tunsin, että hän ymmärsi ja antoi minulle luvan kuunnella itseäni ja laittaa itseni etusijalle.

Olen ollut nyt neljä päivää sairauslomalla ja lähes koko sen ajan olen vain ollut ja levännyt. Se on ollut varsin helppoa, sillä juuri nyt ei tee mieli liikkua, koska rasitus aiheuttaa nopeasti vatsan alueelle turvotusta ja kipua. Perjantaina sain klinikalla käydessäkin ohjeistuksen ottaa rauhallisesti, levätä ja juoda riittävästi, jotta vointi pysyy hyvänä. Tuttuja ohjeita konkarille. Olo on juuri nyt olosuhteisiin nähden oikein hyvä ja väsymyskin on alkanut antautua.

Viime vuonna pohdin psykofyysisessä fysioterapiassa paljon kehoni viestejä ja opettelin niiden ymmärtämistä sekä niihin myötätuntoista suhtautumista. On ollut vaikeaa opetella itsemyötätuntoa, kun suhtaudun itseeni niin ankarasti ja periksiantamattomasti, enkä aina ymmärrä, mitä kehoni viestii. Ajattelen, että kroonisen kivun kanssa eläminen vaatii liikkeen ja levon hyvää tasapainoa sekä hyvää kehon kuuntelemisen taitoa. Ankaruus itseään kohtaan herkästi vaientaa kehon viestit ja horjuttaa tasapainon pois riittävästä levosta. On siis opittava pois ankaruudesta ja opeteltava lempeyttä. Se, että elinympäristöni suhtautuu minuun ja elämäni haasteisiin empaattisesti ja myötätuntoisesti, auttaa minua ihan hirvittävän paljon oman itseni sisäisen maailman muuttamisen matkalla. Todennäköisesti jos olisin edelleen entisessä työssäni, en luultavasti olisi itsemyötätunnon suhteen oppinut näin paljon, mitä nyt koen oppineeni. Muutos on siis aina mahdollisuus parempaan, vaikka se aluksi olisikin järisyttävä, pelottava ja tekisikin kipeää.

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: