Maaret Kallio kirjoitti viime viikolla kolumnissaan “Kun tytär kaipasi halausta, isä tarjosi lenkkitossuja – Näin rakkauden kielierot rakentavat muureja ihmisten välille” rakkauden osoittamisesta ja sen monista kielistä. Siitä, kuinka herkästi rakkautta osoitetaan tavoilla, jotka ovat vain itselle sopivia. Tavoilla, jotka ovat vain itselle tärkeitä. Tunnistin varsin hyvin kolumnin isän ja tyttären sekä heidän keskinäisen rakkauden osoittamisen haasteet. Kolumnin ja erityisesti viime aikaisten tapahtumien vuoksi olen paljonkin miettinyt rakkauden olemusta ja merkitystä omassa elämässäni sekä isäsuhdettani. Olen miettinyt rakkauden näkyvyyttä, osoittamista ja vastaanottamista sekä niitä muureja, joiden keskellä rakkaus minun elämässäni valitettavasti asuu.

Viikko sitten ollut viikonloppu sisälsi paljon rakkautta ja puhetta rakkaudesta. Vietettiin siskoni hääpäivää. Hääpari oli ihastuttava ja oli ihana nähdä heidän nauttivan heidän omasta tärkeästä päivästään. Rakkautta ja iloa oli ilmassa, ruokatarjoilut olivat herkullisia, vieraat viihtyivät ja useat kertoivat tunnelman olleen juhlissa ihana ja rento. Häät sujuivat oikein mukavasti ja ihanasti, ja myös minäkin viihdyin, vaikka stressasin ja jännitin näitä juhlia hyvin paljon etukäteen. Avasin ennakkoon instan storeissa hieman syitä, miksi nämä häät nostivat mielessäni niin paljon tunnetta; en stressannut häiden järjestelyitä, enkä myöskään kaason tehtävieni vuoksi. Syy stressiin löytyi vieraslistalta: luonnollisesti molemmat vanhempani olivat kutsuttuna. Vanhempani eivät ole eronsa jälkeen tulleet lainkaan toimeen keskenään, mikä itsessään on jo hyvin suuri jännitteiden aiheuttaja. Lisäksi jännitettä loi myös sekin tosiasia, etten minä itse ole kummankaan kanssa enää tekemisissä. Erityisesti kohtaaminen isän kanssa pelotti, sillä viimeisin tapaamisemme kolme vuotta sitten meni todella kehnosti. Isä oli humalassa ja jouduin yhtäkkisesti isän vihan tunteiden ja hyökkäyksen kohteeksi. Isän rumat sanat sattuivat syvälle ja osa kirvelee vieläkin.

Tiesin ja myös luotin siihen, että kestän omat vellovat tunteeni, ja olinkin siksi etukäteen uskaltanut luvata siskolleni, etten minä tule aiheuttamaan yhtään konfliktia. Lisäsin lupaukseeni, etten tietenkään voi luvata toisen osapuolen puolesta, mutta siitä olin hyvin varma, ettei mitään konfliktia tule minun toimesta alkamaan. Viime kesänä olimme äidin kanssa molemmat vieraina lapsuuden ystäväni häissä, ja sen perusteella uskalsin vähän luottaa siihen, että hän antaa minun olla rauhassa ja pysyy etäällä. Eniten pelkäsin vanhempieni keskinäistä kohtaamista sekä omalta osaltani isäni kohtaamista. Paljon mietin yksin ja myös siskoni kanssa yhdessä, miten tilanne menee ja osaako isä käyttäytyä asiallisesti?

Häät menivät onneksi ilman koflikteja, mutta eivät ilman kyyneleitä. Äitini oli viisas pysyessään erossa isästä ja isän puolen sukulaisista. Hän pysyi etäällä myös minusta ja siksi minun oli helpompi olla. Isä tuli vasta juuri ennen juhlista lähtöään juttelemaan minulle ja osin ilmeisesti omien veljiensä patistamana. Tästä ja varmasti monesta muustakin syystä isä oli jo lähtökohtaisesti tunteidensa osalta hyvin latautunut. Siinä vaiheessa iltaa hän oli tietysti myös jo humalassa ja se näkyi selvästi hänen tunteiden säätelykyvyssään sekä aiheutti epäjohdonmukaisuutta puheeseen. Hänen humalatilastaan johtuen aavistin heti, ettei tilanne välttämättä suju kovinkaan hyvin ja päätin heti siirtää koko keskustelumme juhlatilasta ulos sivummalle. Olin valitettavasti oikeassa ja hyvin nopeasti kohtaaminen ajautui isän toimesta asiattomuuksiin. Hänen sanansa sai minulle aikaan hyvin pahan mielen ja lopulta tunne kasvoi sisälläni niin suureksi, etten pystynyt mitenkään estämään kyyneleitä. Kun annoin kyyneleiden tulla, isä tivasi hetken päästä minulta, miksi pitää itkeä?! Ja kun en kyennyt selittämään itkuni syytä, hän suuttui lisää ja minä purin huultani pysyäkseni järjissäni. Omasta pahasta olostani huolimatta yritin kaikilla voimillani ymmärtää häntä ja siinä tilanteessa se oli todella todella vaikeaa. Toistin itselleni mielessä siskolleni tekemää lupausta ja sen voimin pystyin olemaan provosoitumatta isän typeristä sanoista, vaikka hän selvästi välillä yrittikin haastaa riitaa. En pystynyt mitenkään suojautumaan isän sanoilta ja ne sivalsivat vähitellen syvemmältä ja syvemmältä. Pahiten kirvelemään jäi, kun hän syyllisti minua itkemisestä ja käski kasvaa aikuiseksi… 🙁

Useamman pyynnön jälkeen isä onneksi lopulta rauhoittui ja pienen hiljaisen hetken päästä minä sain sanottua hänelle: ”Olen iloinen, että tulit minulle juttelemaan, mutta olen todella surullinen siitä, miten sinä puhut minulle ja se saa minut itkemään…” Puhuin isälle rauhallisesti ja määrätietoisesti, ja tein selväksi, etten hyväksy häneltä tällaista kohtelua, koska en ole sitä kohtelua millään tavoin ansainnut. Tiedän vähän liiankin hyvin sen, että olen jossain määrin hyvin paljon äitinikaltainen, ja siksi painotin isälleni, että olen aina oma itseni; minä olen minä, hänen aikuinen tyttärensä. Isä toisteli ”olet oikeassa, olet oikeassa”. Useita kertoja. Kun olin puhunut loppuun, hän toistuvasti pyyteli anteeksi ja sanoi välittävänsä ja rakastavansa. En kyennyt sanomaan mitään. En kyennyt mitenkään sanomaan “saat anteeksi”, enkä kyennyt tuntemaan yhtään rakkautta häntä kohtaan.

Isän lähdön jälkeen paniikkikohtaus otti minut voimallisesti otteeseensa ja hajosin henkisesti palasiksi mieheni käsiin, joka onneksi oli tullut kohtaamisen loppuvaiheilla paikalle. Istuin juhlapaikan vessassa hyvin pitkään, puhuin ja itkin miehelleni sekä yritin rauhoittaa kehoni paniikkia. Sain olotilan rauhoittumaan, kunnes hyökyaalto tuli uudelleen pyyhkäisten minut taas mukanaan, ja taas itkin, vedin syvään henkeä ja puhuin kipua ulos sisältäni. Kun lopulta pahin oli ohi, jäin vielä yksin toviksi lukkojen taakse hengittämään ja häivyttämään meikillä surua vähemmäksi; pohjatonta surua, jota on jo vaikeaa saada piiloon, kun se on niin tiukasti kiinni ihossani ja katseessani.

Olen viikon aikana useita kertoja palannut kohtaamiseemme ja miettinyt paljon isän sanoja. Huomaan, etten millään tavoin pysty ymmärtämään ja tavoittamaan isän rakkauden tunnustusta, kun hän seuraavassa lauseessa sivalsi minua sanoillaan kipeästi. Olen yrittänyt ymmärtää asioita hänen kannaltaan ja yrittänyt ymmärtää omaa itseäni sekä omia tunteitani. Kertonut itselleni, että minä saan vetää rajoja itseni suojaksi, vaikka se tarkoittaisikin oman isän jättämistä elämäni keskiön ulkopuolelle. Olen kertonut itselleni, ettei minun koskaan tarvitse kysyä lupaa keneltäkään tunteisiini, eikä minun koskaan tarvitse hävetä tunteitani, ei edes kyyneleitäni. Isän sanoista huolimatta en pysty millään tavalla luottamaan siihen, että hän todella ymmärsi minun sanani ja rajan vetoni. Näen, että hän on todella pahasti solmussa itsensä kanssa ja on henkisesti jossain määrin täysin kyvytön, siksi en osaa olla hänelle enää vihainen, siksi en enää odottaa häneltä muutosta parempaan. Olen vain surullinen.

Vaikka miettisin pääni puhki, en löydä vastausta kysymykseen, mitä on rakkaus?! Minun on hyvin vaikeaa tavoittaa rakkauden tunnetta ja löytää sanoja kuvaamaan sitä. Se rakkaus, jonka opin lapsena tuntemaan ja jota nyt uudelleen kohtasin isäni kanssa, on hyvin oikukas. Aivan toisenlainen, mitä olen mieheni kautta saanut kokea. Mieheni kautta olen saanut kokea eheyttävää rakkautta ja sen turvin olen oppinut rakastamaan myös itseäni. Vaikka olenkin vuosien varrella oppinut paljon rakkaudesta, olen tällä hetkellä todella pahasti hämmennetty rakkauden osalta: minun on todella vaikeaa nähdä isän rakkautta ja vielä vaikeampaa ymmärtää sitä. Viikon aikana olen kuitenkin ymmärtänyt, miksi en pysty vastaanottamaan isän rakkautta; se rakkaus ei enää sovi sellaisenaan maailmankuvaani, sillä en enää pääse yli ajatuksesta: rakkauden ei koskaan kuuluisi aiheuttaa traumoja.


Tuo lapsuuden leima yhä mieltäsi värjää
Sä törmäsit maailmaan, jossa vihalla pärjää
Ja vahvat vain rivissä marssii

Kun laitat silmät kiinni, et pysty nukkumaan
Paniikissa säpsähdät ylös huutamaan
Ja pirut vain peilissä tanssii

Kuului pamaus vaan
Sä olet se lintu joka lensi ikkunaan
Putosit uudestaan
Vaikka henkiin jäit, et säilynyt ennallaan
Sä haluat lentää sinne
Missä ei satu enää, etkä tunne mitään
Ne kertoo, kuinka se vahvistaa
Kun vaikeudet voi vain aina jättää taa
Mut muistit kaiken, kun lensit ikkunaan
Uudestaan
Ellips Lintu joka lensi ikkunaan

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: