Tein paluun syksyllä työelämään. Teen työtäni tällä hetkellä osa-aikaisena, jolla pyrin tasapainottamaan voimavarojani. Osa-aikaisuus on tuntunut ihan hyvältä, vaikka on siinä omat heikkoutensa, kun työtä on enemmän kuin sitä ehtisit tehdä täysiaikaisenakaan! Väistämättä töihin paluu on aiheuttanut kuormitusta ja väsyttänyt, sillä kerralla haltuun otettava tietomäärä oli valtava ja aivokapasiteetti on ollut lujilla. Edelleenkään en ole vielä kaikesta tarpeellisesta ajantasalla, mutta onneksi siinä määrin, että olen saanut hallinnan tunteen työtehtäviini. Eniten on kuluttanut se, että arki on nyt aika hektistä ja riittämättömyyden tunne on vähän väliä läsnä.
Kun syksyllä aloitin työt, kävin aluksi toimistolla työpäivisin. Pääasiallisesti siksi, että mies oli isyysvapaalla, ja näin ollen Tyypin kanssa kotona. Kotimme ei ole kovin suuri ja äänieristys on kehno, joten työrauhan saaminen ei ole aina taattu. Toimistolle minut ajoi myös kadonnut työidentiteetti. Se meni totaalisen hukkaan rankan vauvavuoden ja koronan myötä tulleen kotiin mökittäytymisen aikana. Pyrin säännöllisellä toimistolla olemisella luomaan itselleni työpäiviin, joka auttaa etätöissä ollessa. Joskus marraskuussa toimistolla käyntini toimistolla harvenivat ja aloin siirtymään etätöihin, kun uudelleen suosituksetkin tulivat. Joulukuussa taisin käydä toimistolla vain pari kolme kertaa. Seuraavaa toimistopäivää ei ole suunniteltu. Milloin lie sellainen on edes mahdollista.
Marraskuussa miehellä alkoi työreissut kahden vuoden tauon jälkeen. Ja tottahan toki heti ensimmäisen työreissun alkajaisiksi Tyyppi taas sairastui ja pari päivää myöhemmin minäkin. Kun oma olo oli pahimmillaan, nousi vielä Tyypille yöllä kuume! Yö oli repaleinen, kun kuume sahasi edes takaisin ja vähän väliä piti olla lohduttamassa. Ne yön pimeät tunnit olivat tosi rankat. Oma keho huusi lepoa, sitä särki ja kolotti. Itsensä tunsi kaiken keskellä riittämättömäksi ja niin keinottomaksi sekä voimattomaksi. Ennen kaikkea yksinäiseksi. Tiukkaa teki, mutta siitä reissuviikosta selvittiin.
Nyt parhaillaan on menossa reissu numero 3 ja onneksi nämä jälkimmäiset ovat menneet ilman sairastelua. Neljäskin työreissu on jo buukattu kalenteriin, mutta katsotaan mihin tilanteet ehtii siihen mennessä edetä. Jotenkin ei osaa luottaa enää mihinkään suunnitelmiin koronan takia. Tietynlainen luottamus on mennyt. Suoraan sanottuna tämä elämä koronan kanssa on ihan p*skaa. Koko ajan on tietynlainen ylimääräinen stressi päällä siitä, milloin joku sairastuu ja mihin tautiin? Ihan sama, mikä tauti, niin joka kerta elämä nitkahtaa hetkeksi raiteiltaan. Elämään tulee eriasteisia rytmihäiriöitä, joiden korjaantuminen ottaa oman aikansa. Ja voimavarojen palautuminen on ollut aika hidasta, kun stressitekijöitä on liikaa. Itselle on se tosi ärsyttävää, kun astmaatikkona olen varsin herkkä sairastumaan, niin lähes joka kerta, kun Tyyppi sairastuu, sairastun minä perässä. Itselle tulee kuormitus kaksinkertaisena: ensin hoivaten lasta ja yleensä huonojen unien kera, sitten päälle oma sairastuminen. Pahimmillaan ne menevät limitysten. Nyt ollaan onneksi päästy pois siitä ihan kammottavasta viime keväisestä korvakierteestä, joka teki öistä ihan horroria. Tyypin korvien putkitus oli ehdottomasti paras päätös kokonaiskuvan huomioiden.
Koronalta olemme ainakin toistaiseksi säästyneet, mutta en tiedä, kuinka kauan säästymme?! Koronatilanne on tällä hetkellä aika kamala ja tilastot näyttävät koko ajan pahemmilta ja ahdistavimmilta. Joinakin päivinä tuntuu, että joka tuutista pukkaa koronaa. Se nostattaa herkästi minulla pelkoa sairastumisesta. En niinkään pelkää Tyypin sairastumista, miehen tai muiden läheisten sairastumista. Eniten pelkään oman itseni puolesta. Ensinnäkin ihan sen vuoksi, että tauti voi olla minulle hankala ja toisekseen koen minun sairastuminen aiheuttavan koko perheelle eniten haasteita, koska Tyyppi ei ymmärrä, miksi mamma ei voi, pysty tai jaksa. Isiäkään hän ei kaikkeen aina kelpuuteta. Koronaa ja sairastumisen pelkoa en voi poistaa, mutta onneksi olen oppinut vähän hallitsemaan pelkoa ja sen tuomaa ahdistusta.
Olen pitänyt kirjoittamisesta taukoa, koska en ole hetkittäin tiennyt, mistä kirjoittaisin. Kirjoittaminen on aina ollut minulle prosessi: ajatukset pyörii ja pyörii pidempään päässä ennen kuin ne muodostuvat tekstiksi. Nyt ajatukset ovat kyllä pyörineet, mutta prosessi on jäänyt jumiin. Olen kokenut, että sanat ovat olleet haastavasti kesytettävissä ja aika usein itse ajatukset ovat olleet liian raskaita tai sekavia sanoiksi tuotettuina. En ole sellaista halunnut kirjoittaa. Sekin on vaikuttanut pääkin, että väsymys on ollut myös suuressa määrin läsnä, kuten myös oman ajan niukkuus; varsinkin töihin paluun jälkeen. Tätä uuden rytmistä elämää on takana vasta joitakin kuukausia ja tietyllä tavalla opettelen rytmittämään itseni sisäistä maailmaa siihen mukaan.