Olen aina ajatellut paljon tulevaisuus-kysymyksiä. Ne ovat nousseet niin fyysisten rajoitteiden kuin psyykkisen pystyvyyden ja jaksavuuden näkökulmasta. Lapsena en osannut ajatella kehoni erilaisuutta tai rajoitteita asioina, jotka vaikuttaisivat merkittävästi tulevaisuuteeni. Osin siksi, etteivät oireet ja rajoitteet olleet konkretisoituneet tai selvästi havaittavissa. Ainoa kehollinen rajoite, josta kärsin lapsena, oli pienikokoisuuteni. Se oli yksi syy koulukiusaamiselle. Olinhan vielä tokaluokkalaisenakin koulun pienin. Ensimmäiset ajatukset siitä, että fyysiset ominaisuuteni tai rajoitukseni vaikuttavat tulevaisuuteeni konkretisoituivat minulle yhdeksännen luokan terveystarkastuksessa. Lääkäri kommentoi minulle, että ammatinvalinnassa on syytä ottaa huomioon allergiani. Hän vielä lisäsi kehoituksen ”opiskele niin pitkälle kuin pystyt”. Nämä lääkärin sanat ovat painuneet syvälle mieleen ja sitä kehoitusta olen pyrkinyt noudattamaan, vaikka allergiani ovatkin nykyään se pienin murheeni.

Näin jälkeenpäin huomaan jo hyvin varhain lapsena alkaaneeni pelkäämään tulevaisuutta. En osannut kuvitella ja haaveilla, sillä koin niin paljon turvattomuutta. Nyt näen ja ymmärrän elämän näköalattomuuden puutteen ja miksi tulevaisuus pelotti. Olen nähnyt itseni huonona ja kokenut olevani arvoton. Minulta on puuttunut lapsenomainen usko ”minusta on mihin vain”. Mielikuvitustani on rajoitettu ja minuun ei ole uskottu. Tämän oivalsin, kun jokin aika sitten ystäväni polttareissa täytimme morsiamelle muistoksi aikuisten ystäväkirjaa. Yksi kysymys koski lapsuuden haaveammattia. Rivini jäi tyhjäksi, kuten aina. Minulta puuttui unelma.

Olen kysynyt itseltäni koko elämäni, mihin minä kuulun? Pystynkö minä? Onko minulla toivoa ja tulevaisuutta? Vaikka nämä kysymykset ovat olleet matkassani useita vuosia, ovat ne pahinten nousseet myrskyämään lapsettomuuden hurjien kokemusten myötä. Taas viime päivinä olen pyöritellyt näitä kysymyksiä, etsinyt vastauksia ja epäillyt omien voimavarojeni riittävyyttä suhteessa siihen, millainen elämäni on; armotonta ja raakaa! Millään muotoa elämäni ei ole ollut helppoa aiemminkaan, mutta lapsettomuus nosti elämän raakuuden moninkertaiseksi. Pelkään todella paljon, että hukun lapsettomuuden syviin vesiin, enkä pysy pinnalla, sillä hetkittäin olen ollut jo täysin pinnan alla. Niissä hetkissä usko elämään ja tulevaisuuteen on täysin kadonnut. Ne ovat olleet niitä hetkiä, kun yhdessä silmän räpäyksessä kaikki on hajonnut tai jopa aivan räjähtänyt palasiksi. Unelmat ja haaveet ovat muuttuneet kivuksi, kyyneleiksi ja pohjattomaksi suruksi. Suureksi mustaksi reiäksi sydämeen. Taas uudeksi mustaksi reiäksi sydämeen. Kuinka paljon sydämeni kestää? Kuinka paljon elämän kuormaa jaksan raahata mukanani päivästä toiseen? Uskallanko minä vielä ajatella tulevaisuutta? Uskallanko haaveilla? Uskallanko vielä taistella tämän ainoan unelmani eteen? Uskallanko haluta olla äiti hänelle, joka tarttuu kädestäni kiinni? Äiti jollekin, jonka sydän lyö? En vain enkeleille. En kenellekään.

Kommentoi