Istun ja valvon mieheni unta. Ilta on ollut pelottava. Kaikki siinä on ollut pelottavaa. Tunnen avuttomuutta ja turvattomuutta. Olemme kaukana kotoa, vieraassa maassa ja Hän, joka on ainoa turvani täällä, on todella kipeä. Se on pelottavaa ja turvatonta! Yleensä asetelma on toisinpäin: minä olen se potilas. Se on paljon tutumpaa.

Näin kirjoitin viime yönä päiväkirjaani. Koin todella turvattomuutta ja avuttomuutta, koska olin vieraassa maassa tilanteessa, jota en voinut hallita. Olin vuorokausi aiemmin matkustanut Hollantiin lomalle, jossa mieheni on kahden viikon koulutuksessa. Perjantaina hänen koulutuspäivä päättyi jo puolen päivän aikaan ja meidän oli tarkoitus viettää yhdessä mukava viikonloppu. Mieheni valitteli hotellille tullessa vatsakipua, otti lääkettä ja nukkui päiväunet. Kipu ei rauhoittunut. Ruokakaan ei kivun vuoksi maistunut. Illalla kun hän oli kuumeisen oloinen ja sai vilun väristyksiä, oli pakko suunnistaa hotellin respaan kysymään, miten täällä tulee toimia akuutissa sairaustapauksessa. Koska oli jo ilta, oli ainoat vaihtoehdot paikallisten sairaaloiden päivystykset tai odottaa seuraavaan päivään. Hotellin työntekijä ensisijaisesti tarjosi vaihtoehtoa, että seuraavana aamuna soitetaan lääkärille. Päivystyksessä kuulema joutuu odottamaan todella pitkään, kun kiireelliset tapaukset menevät etusijalla. Lisäksi päivystys tulee paljon kalliimmaksi kuin lääkäri aamulla. Olisi ollut mukava tietää, mitä tarkoittaa täällä pitkä odotusaika päivystyksessä? Kovin hyvälle ei olla päästy tottumaan, kun on ne odotusajat koti Suomessakin  päivystyksessä välillä melko reiluja. Hotellin työntekijä soitti päivystykseen ja keskusteli ilmeisesti sairaanhoitajan kanssa, joka halusi puhua miehen kanssa. Jo ennen puhelua miehen vointi oli huonontunut ja hän oli hikinen. Puhelun aikana vointi huononi entisestään ja enää ei ollut vaihtoehto odottaa aamuun. Mies sai ajan päivystykseen noin neljän tunnin päähän, joka oli puoli yhdeltä yöllä. Ilmeisesti kaikki omatoimisesti päivystykseen hakeutuvien tulee soittaa ja varata etukäteen aika.

Hotellin henkilökunta tilasi meille taksin, joka odotteli meitä puolen yön jälkeen. Taksimies ajoi meidät päivystyksen ovelle ja opasti, mihin pitää ilmoittautua. Odotusaulassa oli kourallinen ihmisiä ja hyvin seesteinen ilmapiiri. Hyvin toisenlaista, mitä ennakolta odotin. Vastaaottoluukulla meitä palveli ystävällinen hoitaja, joka puhui hyvää englantia, kuten myös mieheni, joten asiat hoituivat melko mutkattomasti. Oma englannin kielen taitoni on välttävä, joten usein mies hoitaa ulkomailla ollessamme kommunikaatio puolen. Ilmoittautumisen jälkeen jouduimme odottamaan aulassa vuoroamme. Puolen tunnin jälkeen miehen olo kävi niin tuskaiseksi, että kehoitin häntä kysymään hoitajalta, kuinka pitkään pitää odottaa. Hoitaja vastasi ystävällisesti, että pääsemme seuraavana. Yleislääkäri noutikin meidät pienen odottelun jälkeen vastaanottohuoneeseen. Lääkäri tutki ja haastatteli perusteellisesti, joiden jälkeen hän pyysi meitä siirtymään vastapäiseen huoneeseen, joka varustelusta päätellen oli kipsaushuone. Hoitaja tuli ottamaan pika-crp:n ja saimme jäädä kipsihuoneeseen odottelemaan tuloksen valmistumista. Crp oli lievästi koholla, mutta normaali. Lääkäri kertoi, ettei oirekuva ole kovin selvä ja hän mielellään ohjaisi meidät eteenpäin, koska miehen kipu oli niin reilu. Odottelimme taas pidemmän tovin kipsihuoneessa, kunnes toinen hoitaja tuli meitä hakemaan. Hän vei meidät päivystysosaston puolelle yhteen valvontahuoneeseen, jossa tutkittiin lisää. Lääkäri kävi useampaan otteeseen juttelemassa ja lopulta saatiin vakavat vaihtoehdot poissuljettua. Kipu oli rauhoittunut lääkityksellä, joten lääkäri kirjoitti reseptin ja saatteli meidät ulos päivystysosastolta. Päivystyksen yhteydessä oli apteekki, josta saatiin juuri määrätyt lääkkeet heti mukaan. Takaisin hotellilla olimme viiden jälkeen aamulla, joten melko pitkä yö oli. 

Päivystyksen osalta kaikki oli toimivaa, vaikkakin  jonkin verran hidasta. Päivystyksessä oli kaikkialla oli hyvin rauhallista ja seesteistä. Oli todella vaikea kuvitella, että on perjantain ja lauantain välinen yö. Missään ei ollut levottomasti käyttäytyviä humalaisia tai muita piripäitä. Potilaat ja heidän saattajansa puhuivat rauhallisesti ja maltillisella äänenvoimakkuudella toisilleen, mutta pääasiallisesti he olivat hiljaa. Henkilökunta oli ystävällistä, rauhallista ja kiireettömän oloista, vaikka kaikesta näki, että kyllä heillä tekemistä riitti. Jälkeenpäin mietin, ettei oma pääni olisi kestänyt kaikkea sitä kuormitusta ja avuttomuutta, jos ympärillä olisi ollut rauhattomuutta, samanlaista mitä olen koti Suomen päivystyksessä ollessani kokenut. Kun pääsimme päivystykseen, pystyin ajattelemaan luottavaisesti ”Tästä selvitään ja mies saa apua.” Ympäristöm rauhallisuus oli todella helpottavaa väsyneelle keholleni ja mielelläni!

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: