Pidän syksystä, tai siitä osasta syksyä, kun on vielä valoa, lämpöä jäljellä ja luonto loistaa värejä. Hiljalleen alkaa olla se osa syksyä, josta en pidä. En pidä siitä, kun värit haalenee ja pimeys ottaa vahvemmin otetta. Sen jälkeen tulee synkkyys, kylmyys ja märkyys, jotka joinakin vuosina voi kestää pitkäänkin ennen kuin lumi jää maahan. Viime vuonna ankeaa keliä kesti melkein koko talven yli. Tuo synkkä jakso on monesti ollut minulle vaikein aikaa vuodesta fyysisesti ja sitä myöten myös henkisesti. Kylmyys ja märkyys ovat yhdessä hirveätä myrkkyä keholleni.
Syksyt ovat minulle haastavia siinäkin mielessä, koska mieleen nousee paljon ikäviä muistoja. Useita syksyjäni on tahdittanut lapsettomuushoidot ja ihan ensimmäinen hoito oli nimenomaan syksyn ankeimmalla ajan jaksolla, joka teki kaikesta rankempaa. Seuraavana vuonna tuli vastaan vieläkin rankempi syksy, jolloin humpsahdin masennuskuoppaan ja elämästä tuli lähes täysin näköalatonta. Se syksy oli hyvin pimeä, mutta onneksi pääsin pimeydestä pois.
Tämä ja viime vuoden syksy ovat olleet noihin edellä mainittuihin syksyihin nähden hyvin erilaisia. Ne ovat myös olleet valtavan erilaisia toisiinsa nähden. Viime syksynä olin neljännen kerran raskaana ja odotin esikoistamme. Tilanne toi mukanaan laajan skaalan tunteita, joita oli vaikea sietää. Myös fyysinen puoli toi oman rankkuuden kokonaisuuteen. Pelot olivat vahvasti läsnä, kuten myös onni ja ilo, joka toisaalta yhtäkkisinä tunteina aiheutti myös pelkoa ja ahdistusta. En osannut suhtautua onnen ja ilon tunteisiin kaiken kokemani jälkeen normaalisti ja samalla pelkäsin, että onnen tunteminen ja ääneen sanominen tuhoaa kaiken ja onni otetaan pois. Menettämisen pelko oli siis todella vahva, eikä sitä yhtään helpottanut se asetelma, ettei lääkärit osanneet harvinaisen sairauteni vuoksi antaa raskaudelle ja synnytykselle oikein minkäänlaista varmaa ennustetta. Elettiin vain kontrollista toiseen, joka teki elämästä aika lyhytnäköistä.
Tämä syksy on ollut henkisesti valtavan paljon helpompi. Menettämisen pelko on väistynyt taaemmaksi ja olen uskaltanut olla onnellinen ja iloinen ihanasta, eloisasta ja touhukkaasta pojasta. Mutta edelleen on sitä, että välillä onnen ja rakkauden tunteet käyvät niin voimakkaana, että ne pakahduttavat. Tunteet ovat niin vahvoja ja toisaalta edelleen minulle hyvin vieraita ja outo, että niiden tunteminen alkaa pelottamaan. Edelleenkin on hetkittäin vaikea uskoa, että elämä on nyt ja tässä; elämää tahdittaa touhukas pakkaspoika ja hän on meidän oma. Kiitollisuudestakin voi itkeä.
Tämä syksy ei minulle kuitenkaan ole fyysisesti ollut yhtään helppo, vaan hyvinkin vaikea ja rankka. Se on latistanut mielialaa hetkittäin liikaa ja vienyt valtavasti voimavaroja. Fyysisesti olen ollut kipeä ja huonossa jamassa, koska kesäkuussa fysioterapia jäi katkolle ja neuron polilta tehtiin jälleen kerran kaupungille lääkinnällisen kuntoutuksen suositus. Elokuun lopussa kävin jälleen kerran kaupungin fysioterapeutilla arviossa ja jälleen kerran hän puolsi fysioterapiaa, mutta ei taaskaan voinut luvata mitään. Syyskuussa sain onnekseni kuulla, että minulle on myönnetty vuoden maksusitoumus fysioterapiaan 20 käynnin verran. Tästä olen erittäin kiitollinen, mutta samalla harmittaa. Vuoden päästä fysioterapia on taas katkolla ja sama rumba edessä. Se on aika väsyttävää.
Aina, kun fysioterapiani katkeaa kuukausiksi, päädyn fyysisesti selvästi huonompaan kuntoon. Kivut ja jäykkyys kehossa pahenevat ja elämästä tulee selviytyistä ja sinnittelyä. Nyt lähes kolmen kuukauden tauko fysioterapiassa oli keholleni kauhistus ja erityisesti kasvojen alueen lihaksisto meni huonoon jamaan, josta aiheutui merkittäviä vaikeuksia syömiseen ja puhumiseen. Ei ole yhtään kivaa, kun päätä särkee jatkuvasti ja halua kivun vuoksi syödä. Nyt tilanne on jo huomattavasti parempi, kun takana on useampi fysioterapiakäynti. Olo alkaa olla normaalimpi ja kasvojen alueen oireet suhteellisen hallinnassa. Oireetonta tilannettahan en koskaan saavuta ja joka päivä minun pitää miettiä, miten paljon voin syödä sellaisia ruokia, jotka vaativat paljon puruvoimaa.
Kaikesta huolimatta olen hyvin paljon nauttinut elämästäni tässä ja nyt. Elämä tuntuu hyvältä, vaikka päivät ovatkin hyvin hektisiä, väsyttäviä ja fyysisesti kuormittavia. Kuormittavuutta lisää sekin, että yöt ovat toisinaan hieman levottomia ja katkonaisia. Elämä on nyt hektistä senkin vuoksi, että meillä on samaan aikaan menossa pieni remontti, koska poika tarvitsee kohta isomman huoneen, ja se vaatii kodissamme muutoksia sekä järjestelyitä. Lisäksi aloitin elokuussa edistämään YAMK-opintoja, jotka aion saada loppusuoralle tai jopa valmiiksi ennen kuin palaan töihin. Opinnot ovat nyt siinä mielessä ihana juttu, että minulla on jotakin täysin omaa, mutta samalla ne tietysti tuovat stressiä mukanaan. Joskus olen huokaillut, että mihin kaikkeen sitä itsensä oikein laittaakaan ja miksi pitää olla niin kunnianhimoinen omissa tavoitteissaan?! Aikani mietittyä ymmärsin, että minun pääni tarvitsee ajateltavaa ja haasteita, koska muutoin vaarana on, että kehoni tuntemukset ottavat minusta kokonaan vallan. Silloin kipu synkistää mieleni ja maailmani. Niin suurta valtaa en kivulle koskaan halua antaa.