Jos kipu on riittävän kovaa, sen näkee usein ihmisen olemuksesta jo ilman sanojakin. Voimakas kipu vaikuttaa ihmiseen psykofyysisesti monella tavalla ja aiheuttaa myös fysiologisia muutoksia, jotka ovat mitattavissa ja havaittavissa. Omastakin kokemuksestani voin sanoa, että kova kipu hyvin herkästi vetää koko kehon kipsiin ja aiheuttaa jännittyneisyyttä lihaksissa kipualueella tai jopa koko keholla. Lisäksi hyvin usein syke ja verenpaine nousevat sekä hengitys muuttuu pinnalliseksi. Tällaista kipua on mielen tasolla vaikeaa ohittaa tai poissulkea, koska kipu rasittaa kehoa niin kokonaisvaltaisesti.

Kipu on jokaiselle meistä subjektiivinen kokemus. Vaikka kuinka yrittäisimme kuvata kipuamme sanoin, toinen ihminen voi vain arvailla kivunlaatua ja voimakkuutta sekä sitä miltä juuri se kipu tuntuu. Usein terveydenhuollossa käytetään kipua kuvaavien sanojen lisäksi kivun arvioimisessa numeerista asteikkoa nollasta kymmeneen. Se on hyvä tapa määritellä kivun voimakkuutta ja sietoakivulle, mutta senkin heikkous on subjektiivisuus; se, mikä minulle on numeroa 4, voi toiselle olla jo reilusti enemmän tai vähemmän. Aiemmat kipukokemukset määrittävät asteikkoamme sekä myös kaikki muu, mitä juuri sillä hetkellä elämme. Kipukokemusta värittää ja vääristää aina kaikki kokemamme tunteet, joita elämme juuri sillä hetkellä kivun lisäksi.

Pohdin, miten kuvaisin omia kipukokemuksiani sanoilla ja kokosin niistä sanapilven. Tämä auttoi minua ymmärtämään, ettei kipu ole ollenkaan yksinkertaista. Se on äärimmäisen monitahoista.

Pitkään kivun kanssa eläneenä oppii sietämään ja myös peittämään kipuaan. Ympärillä olevilla ihmisillä ei välttämättä ole mitään käsitystä, vaikka kärsisitkin juuri sillä hetkellä voimakastakin kipua. Elämäsi lähimmät ihmiset saattavat kyllä arvata ja nähdä, koska tuntevat sinut ja luultavasti myös kipusi. Terveydenhuollon ammattilaiselta vaatii paljon herkkyyttä kuulla ja nähdä etenkin kroonisen kipupotilaan kipua. Vaatii oikeasti tahtoa ja taitoa ymmärtää monitahoista ja yksilöllistä kipua. Itse ajattelen, että kun yritämme tavoittaa toisen ihmisen kipukokemusta, peilailemme väistämättä aina kuulemaamme omiin kipukokemuksiimme. Tämä ajatus herättää minut miettimään, miten sellainen terveydenhuollon ammattilainen voi ymmärtää kroonista kipua, joka ei ole itse kokenut kovaa kipua pitkäkestoisesti? Pystyykö hän tavoittamaan ja ymmärtämään toisen kipua? Omien kokemuksien perusteella voin sanoa, ettei kaikilla terveydenhuollon ammattilaisilla todellakaan ole riittävästi kykyä ja herkkyyttä potilaan kipukokemuksen ymmärtämiseen. Kaikilla ei ole edes kykyä pysähtyä kuuntelemaan. Nämä ammattilaiset ovat juuri niitä, jotka ovat minua eniten potilaana satuttaneet, mitätöineet ja loukanneet.

Toisen ihmisen kivun vähätteleminen ja mitätöiminen on mielestäni todella julmaa. Pahinta, mitä kipupotilaalle voidaan tehdä. Siihen nähden, miten paljon tunnen kipua, puhun siitä hyvin vähän, ja kun puhun, todellakin tarkoitan, mitä sanon. Siksi minusta on tuntunut todella pahalta, kun kipuani on vähätelty ja tylysti jopa epäilty, etten voi olla niin kipeä kuin kerron. Minulle on myös useita kertoja sanottu, että tutkimusten mukaan kipulääkkeet auttavat huonosti kipuuni ja todettu, ettei minulle kannata niitä määrätä. Tähän johtopäätökseen lääkäri on päätynyt täysin kysylemättä, miten itse koen tai tunnen. Minulle on myös sanottu, että kipuni on idiopaattista eli sille ei ole somaattista selitystä, ilman, että minua on riittävästi tutkittu. Ja nyt kun tutkimuksia on lopultakin tehty, ei kipuani voida mielestäni enää luokitella suoraan idiopaattiseksi. Kivulleni on selkeä syy.

Kivun kanssa ihminen usein kokee olevansa todella yksin ja avutonkin. Kurjinta on, että minunkin yksinäisimmät ja avuttomimmat hetket kivun kanssa on ollut sairaalassa. Juuri siellä, missä avun pitäisi olla helposti saatavilla. Näiden kokemusten kautta tiedän, miltä tuntuu, kun tuskaisen kivun kourissa pyytää hoitajalta kipuun apua ja joutuu tyytymään vain lohduttamattomiin sanoihin. Tällainen tilanne minulla oli viimeksi, kun heräsin nukutuksesta kohdunulkoisen raskauden leikkauksen jälkeen. Kirjoitin tästä paniikkikohtauksenkin laukaisseesta kipukokemuksestani postauksessa Hitaita ja lyhyitä askeleita. Huomaan, että mieleeni ja kehooni on jäänyt tästä kokemuksesta trauma, sillä edelleen kokemuksen ajatteleminen saa kehoni jännittymään ja reagoimaan. Jotta trauma voi parantua, olisi kokemus käsiteltävä ja kohdattava. Tähän kipukokemukseen sotkeutuu kuitenkin niin valtavasti kivuliaita menetyksen ja surun tunteita, joita en juuri nyt pysty kohtaamaan. Kokemuksen käsittelyä vaikeuttaa myös se, että koen myös valtavasti epäoikeudenmukaisuutta. Sain jälkeen päin tietää, että anestesialääkäri oli jostain syystä kirjannut potilastietoihini määräyksen, että minulle annettavat lääkeannokset pitää olla pieniä. Tämän päätöksen hän oli tehnyt tapaamatta minua. Tunnen, että minua kidutettiin tarkoituksella, vaikka se tuskin on ollut lääkärin ajatus. Tämä tunne on minulle siitä huolimatta totta. Viime aikoina kroonisesta kivusta kärsivien ihmisten keskuudessa on ollut paljon kuohuntaa monessa asiassa. Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin, syihin ja seurauksiin, otan kuitenkin kantaa yhteen kuohuntaan aiheuttaneeseen aiheiseen: kivunhoitoon. Mielivaltaiseen kivunhoitoon. Viime aikoina useat kipupotilaat ovat joutuneet tilanteeseen, että lääkäreiden toimesta on alettu purkamaan tai vaihtamaan aiemmin toimivaa lääkitystä. Näin on tapahtunut jo niin monelle kipukroonikolle, että ihmiset pelkäävät ja huolestuvat omasta tilanteesta. Siksi osa jopa miettii, entä jos reseptiä ei enää uusitakaan?! Koko vyyhtiin liittyy mm. taannoin Kelan lähettämä kirje tuhansille lääkäreille, jotka olivat määränneet yhdistelmäopioidilääkettä uusille potilailleen isoina pakkauksina. Tämän lisäksi mediassa on ollut kohtuullisen paljon esillä huumeet, lääkkeiden väärinkäyttö, riippuvuudet ja lääkkeiden aiheuttamat kuolemat. Median asettelema näkökanta on hyvin leimaavaa, sillä mielestäni lääkkeiden huumaustarkoituksellinen käyttö ei ole millään muotoa verrattavissa lääkärin määräämään käyttöön. Samanaikaisesti on paljon ollut myös esille lääkkeettömät kivunhoitomenetelmät ja niiden hyödyt, joka on oletettavasti ajanut edelleen lääkäreitä luopumaan lääkkeiden määräämisestä. Valitettavasti mikään hoitomenetelmä ei ole toimiva, jos se tehdään vastentahtoisesti tai ilman, että potilaan kanssa keskustellaan asiasta.

Itse olen vuosien varrella kokeillut lukuisia lääkkeitä. Käytössä on ollut monenlaisia kipulääkkeitä, joista osa on ollut toimivia ja edelleen käytössä. Olen myös kokeillut ja käyttänytkin useita erilaisia ns. kipukynnystä nostavia lääkkeitä. Lääkkeistä saan varsin herkästi sivuvaikutuksia ja jokaisen lääkkeen kanssa olen joutunut puntaroimaan sivuvaikutusten ja haittojen määriä lääkkeestä saamaani hyötyyn. Neurologialla käydessäni olen nyt toistuvasti kieltäytynyt uuden lääkkeen aloittamisesta, koska olen niin väsynyt lääkekokeiluihin. Osin siksi olenkin viime vuosina pyrkinyt hoitamaan kipuani pitkälti lääkkeettömin keinoin ja hiljalleen olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon niiden kanssa. Kun kehoni ja fysiologiani erilaisuus kävi ilmi, on ollut hieman helpompaa ymmärtää omaa kehoaan ja sen reaktioita. Eniten minua on kuitenkin auttanut se, että olen alkanut viimein ymmärtämään, mikä keholleni ei yksinkertaisesti sovi tai aiheuttaa välittömästi oireita. Ilman näitä oivalluksia en olisi pystynyt löytämään itselleni välineitä lääkkeettömistä kivunhoitokeinoista.

Olen oppinut, että lääkkeettömän kivunhoidon lähtökohta on oman kehon ymmärtäminen ja kuunteleminen. Näiden avulla on mahdollisuus ennakoida kehon rasituksen sietoa sekä levon tarvetta. Yritän siis parhaani mukaan tasapainoillla liikkeen ja levon välillä, jotta saan säilytettyä kehossani liikkuvuuden, mikä osaltaan vähentää ja/tai lievittää kipua. Jos pysähdyn liian pitkäksi aikaa, tunnen, kuinka lihakset alkavat hiljalleen jähmettyä ja joskus jopa hiljalleen kuroutumaan. Toisinaan tilanne voi johtaa erittäin kivuliaisiin kramppeihin, jotka voivat pahimmillaan kestää tunteja tai jopa päiviä. Liike ei minun kohdallani kuitenkaan aina ole tie onneen ja kivuttomuuteen, sillä kehoni on paradoksaalinen; liike auttaa, mutta se myös pahentaa. Lihakseni yleensä kramppaavat helpommin ja herkemmin juuri liikkuessa, koska liike vaatii lihaksilta supistumista hallitusti ja toistuvasti sekä joskus pitkäkestoisesti. Terveillä ihmisillä lihassupistusten välissä lihas relaksoituu, mutta näin ei aina tapahdu minulla. Syytä tähän ei vielä tiedetä, enkä tiedä tiedetäänkö koskaan?!

Toisinaan tuskailen hyvin paljon kivunhoidon vaikeuden kanssa. Jokainen päivä on erilainen ja niin myös jokaisen päivän olosuhteet. Muuttuvien tekijöiden vuoksi kipu elää ja muuttuu jatkuvasti, siksi onkin välillä todella vaikea tietää ja ymmärtää, miten kipua tulisi lievittää. Se, mikä auttoi eilen, ei välttämättä toimi lainkaan tänään. Itse ajattelen, ettei kivunhoidossa voi saada tasapainoa pelkästään lääkkeettömin tai lääkkeellisin keinoin. Oman kokemukseni kautta en usko, että kukaan krooninen kipupotilas jaksaa ja pystyy yksin löytämään lääkkeettömiä kivunhoitomenetelmiä. Minua lääkkeettömien keinojen löytämisessä auttoi huimasti psykofyysinen fysioterapia, jossa sain käydä reilun vuoden ajan. Juuri nyt olen välitilassa ja odotan, saanko fysioterapiaa tai kuntoutusta, jota fysioterapeutti joulukuisella arviokäynnillä suositteli? Toivon, että saan, sillä itse näen sen yhtenä merkittävänä tekijänä työkyvyn säilymisessä, jota tahdon vaalia. Lisäksi koen juuri nyt olevani kivunhoitoni kanssa liian yksin ja tiedän kokemuksesta sen pidemmän päälle olevan minulle liian raskasta.

One thought on “Kivunhoidon ristiaallokkoa”

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: