Viime helmikuussa kirjoitin postauksessa Avun pyytäminen ja saaminen on taitolaji jonkin verran siitä, miten monimutkaiseksi ja vaikeaksi koen psyykkisen avun saamisen. Hain silloin aktiivisesti apua jaksamiseni tueksi, mutta avun saaminen ei ole ollut ollenkaan yksinkertaista. Jälleen olen todennut, että avun hakeminen ja saaminen vaatii todella sitkeyttä ja voimavaroja! Kirjoitin silloin olevani väsynyt potilaana olemiseen ja myöskin avun saamisen vaikeuteen. Tässä puolessa vuodessa eivät ole ajatukset siltä osin muuttuneet. Edelleen mietin, miten saan apua ja ottaako joku minusta kopin todellisen hädän tullen?

Olen kolmasosan elämästäni aktiivisesti työstänyt elämäni kipeyksiä ja se on kasvattanut itsetuntemustani paljon. Ainakin siltä osin, että hyvin usein tiedän, missä menevät sietokykyni rajat. Elämä on tuonut koetinkiviä kerta toisensa jälkeen eteen ja olen käytännössä elänyt viime vuodet aivan sietokyvyn rajan tuntumassa sekä välillä sen rajan ylittäen. Sietokykyni rajoilla minua on pitänyt nämä elämäni jatkuvat kuormitteet, jotka aiheuttavat mielessäni ja kehossani hälytystiloja. Olen yrittänyt taistella elämäni vellovaa myrskyä vastaan, mutta mikään minun vallassani oleva voima ei laannuta myrskyjä. Myrsky toisensa perään vain yltyy tahtomattani. En näe muuta vaihtoehtoa kuin olla sitkeä ja taipua myrskytuulen mukana, jotta en murtuisi poikki. Ja hakea apua ja tukea.

Olen käynyt nyt huhtikuusta asti psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa. Asiat eivät ole menneet odotetusti ja nyt valitettavasti olen siinä tilanteessa, etten kykene enää kohtaamaan häntä. Olen saanut osakseni hänen taholta hyvin paljon tahdittomuutta ja ymmärtämättömyyttä, jotka ovat satuttaneet ja loukanneet minua liian pahasti. Olen kokenut, että hän on vähän väliä ravistellut jo valmiiksi horjuvaa tasapainoani epätahdikkailla kysymyksillä. Ne ovat aiheuttaneet ylimääräistä aallokkoa ja jopa vieneet täysin pinnan alle. Kysymykset ovat saaneet henkeni salpautumaan ja vetäneet minut simpukan lailla kuoreeni. Järkyttäneet mieltäni ja aiheuttaneet paniikkia. Olen nyt pari viikkoa prosessoinut tapahtumia sen verran, että olen saanut kokemukseni selkeämmiksi ajatuksiksi. Olen saanut tunteeni sanoiksi ja näin ollen jaettua myös teille.

Kun nyt lapsettomuushoidot aktivoituivat kesätauon jälkeen, nostivat ne melkoisen paljon aallokkoa mielessäni. Itse ajattelen, että se on varsin ymmärrettävää, kun miettii edeltävän hoitokierron seurauksia viime keväältä ja minkälaiseen painajaiseen päädyin. Nyt elokuun kiertoon tehty alkionsiirto toi vahvasti mieleen kaikki vaikeat tunteet ja olin jälleen hälytystilassa. Pelko siitä, että jotain voi mennä pahasti pieleen oli vahvasti läsnä. Jos en näiden kaikkien kokemuksieni jälkeen pelkäisi, en olisi ihminen.

Tapasin sairaanhoitajan neljä päivää alkionsiirron jälkeen ja kerroin hänelle siirron aiheuttaneen paniikkiolotiloja ja ahdistusta. Ensimmäinen asia, mitä hänen suustaan tuli oli kysymys ”Kuinka kauan tätä voi kestää?”. Se oli pysäyttävä, ravisteleva ja valtavan tunnekuohun aiheuttava kysymys, joka syöksi minut epätoivoon ja raivoon. Jotenkin itse ajattelisin, että kysymyksen esittäjällä itsellään pitäisi olla ymmärrys psykitrian alan ammattilaisena siitä, että väsynyt ja ahdistunut ihminen ei kaipaa epätoivoa lietsovia kysymyksiä. Hänellä olisi käsitys siitä, että pitkään haasteellista elämää elänyt on jo tuskastunut aikaa sitten tilanteeseensa. Tuskastumisen kourissa ollessaan ihminen päätyy herkästi olemisen peruskysymysten äärelle ja mielessä risteävien kysymysten tulva on loputon. Kysymyksiä, joihin ei kukaan osaa vastata ja ne vaivuttavat vieläkin syvemmälle epätoivoon.

Sairaanhoitajan kysymykseen sisältyi suora viittaus lapsettomuushoitojen päättymisestä. Hän tarkoitti kysymyksellään juuri sitä, että milloin meidän hoidot loppuvat, sillä hänen silmissään minä en enää kestä niitä! Hän laittoi minut nyt jo kolmannen kerran vastakkain pahimman painajaiseni kanssa hetkellä, jolloin olisin tarvinnut kuuntelijaa, joka olisi rauhoittanut mielessä jylläävän hätätilan. Olisin tarvinnut rauhaa ja turvaa raivoavaan myrskyyn. Olisin tarvinnut toivoa! Uskallan väittää, että kaikkien lapsettomuushoidoissa olevien ahdistavimmat ajatukset liittyvät juuri hoitojen loppumiseen. Kukaan ei osaa kertoa, milloin ja miten lapsettomuuden kriisi päättyy. Ei yksikään hoitaja. Ei yksikään gynekologi. Ei vaikka hän olisi alansa parhaimmistoa lapsettomuushoitojen osalta. Kukaan ei tiedä, mutta kaikki voivat vain toivoa. On vain jaksettava toivoa. Ja minun toivoni on näiden rankkojen kokemusten jälkeen hauras, mutta en siltikään ole vielä valmis lopettamaan. Miksi pitäisikään?

Unelmani on keskeneräinen. Elämäni on keskeneräinen. Minä olen keskeneräinen. Ja tätä kaikkea keskeneräisyyttä on vain kestettävä. Ei ole annettu muita vaihtoehtoja kuin elää tätä keskeneräistä elämää. Tätä ainoaa, mikä minulla on. Juuri sellaisena kuin se minulle annetaan. Juuri sellaisena kuin itse olen. Voin vain elää, hengittää ja tavoitella unelmiani. Juuri tällä hetkellä se tavoittelu vaatii taistelua ja sitkeyttä. Tahtoa elää myrskyn keskellä.

Miksi ylipäätään kysyä, kuinka kauan tätä voi kestää? Eihän sitä kukaan tiedä ja minä todella toivon, että kestän tätä elämääni niin kauan kuin sydämeni lyö. Juuri niin kauan kuin minun on määrä kestää. Niin kauan kuin elinpäiviäni on jäljellä ja niiden päivien lukumäärä ei ole minun käsissäni. Juuri nyt minua auttaisi enemmän, jos joku etsisi kanssani vastausta kysymykseen: miten tätä elämäni myrskyä kestetään? Sillä minä todella tahdon kestää, vaikka tuntuisi kuinka pahalta.

”Kuinka paljon täytyy ihmisen jaksaa
Vasten tummaa tulvavettä ponnistaa?
Vaikka kaikkensa voi onnesta maksaa
Sitä kuitenkaan
Omistaa ei saa

Niin ovat vuodet lyöneet
Jäljet meihin molempiin
Melkein huomaamatta syöneet
Uskon ihmeisiin

Silti kaikin voimin
Mä kaiken jälkeen rakastaa
Haluaisin vielä
Haluaisin uskaltaa”
(Juha Tapio Kuinka kauan)

5 thoughts on “Kuinka kauan tätä voi kestää?”

  1. Kurja kuulla että apu oli noin kehnoa. Ihmettelen että mitä tyyppejä joskus ammattilaisiksi ajautuu. Luulisi että vähän tilannetajua sentään löytyisi psykan puolelta mutta kaikenlaisia kulkijoita sielläkin löytyy. Itselläni hyviä kokemuksia psykan puolen sairaanhoitajasta ja myös terapeutista, molemmissa todella lämmin, kuunteleva ja postiivisen ratkaisukeskeinen vastaanotto. Mut huonojakin kokemuksia piisaa. Kerran kävin yhden polin psykologin konsultointikäynnillä ja sain sieltä sellaista puhetta että lopulta päätin tehdä valituksen psykologista koska hänen käytöksensä oli täysin asiatonta. Välillä ihmettelen miksi terveyspuolella asiakaspalvelu on usein ala-arvoista, tekee kuitenkin asiakastyötä. On todella tärkeää löytää sellainen auttaja jonka kanssa olet samalla aaltopituudella. Jos tämä sairaanhoitaja aiheuttaa vaan pahaa mieltä, vaadi että saat vaihtaa! Onko sulla mahdollista päästä terapiaan? Siinä voisit valita itselle sopivan henkilön josta koet että sua kuunnellaan.
    Voimia 💜

    1. Kiitos❤️.
      Terveydenhuollossa on monenlaista hiihtelijää ammattilaisena… Oman kokemukseni mukaan etenkin lääkärikunnassa, mikä lienee johtuu siitä, ettei pääsykokeissa arvioida milläänlailla hakijan kyvykkyyttä asiakastyöhön ja ihmisten kohtaamiseen. Mutta samalla lailla terveydenhuollon alan ammattilaiset ovat ihmisiä kuin muutkin. Erehtyväisiä. Joissain tilanteissa se erehtyväisyys voi aiheuttaa seurauksia.
      Tietääkseni minulla on oikeus Kelan terapiaan. Lääkäri, joka teki minulle viime syksynä psykiatrisen arvion, oli sitä mieltä, että elämäni on liian liikkuvassa tilassa psykoterapialle. Sanoi, että tarvitsen nyt ensisijaisesti tukea tähän elämääni. Toisekseen hän arvioi, etten sillä hetkellä ollut siinä kunnossa, että olisin jaksanut etsiä terapeuttia. Molemmat seikat allekirjoitin silloin itsekin ja nuo pätee edelleen. Voimavaroja toki on nyt enemmän kuin sillon viime syksynä, mutta en näe sitä nyt järkevänä ratkaisuna. Mutta täytyy miettiä asiaa…

  2. Mun lapsettomuudesta on jo aikaa mutta muistan ikuisesti ne tunteet. Tyhjyyden, hallitsevan epävarmuuden, muiden ajattelemattomat sanat, muiden lapsi uutiset. Me ollaan kuitenkin onnekkaita ja saatiin oma, lopulta, todella monen vuoden odotuksen jälkeen.

    Jaksa uskoa ja toivoa. Mun mielestä muut ei voi määrittää miten kauan jaksat lapsettomuushoitoja. Kun lapsen haluaa niin sen eteen on valmis tekee ihan mitä vaan. Toivon että teillekin tulee lopulta onnellinen loppu.

    1. Minä yritän jaksaa uskoa ja toivoa. Hetkittäin se alkaa olla todella vaikeaa. Toivon todella, että tämä tie saisi onnellisen lopun!

Kommentoi