Kun ilmoitin klinikalle viimeisimmän lapsettomuushoidon tuloksen ja kerroin testien näyttävän plussaa, sanoin puhelimessa lääkärille “tämä on ihanaa ja samalla ihan kamalaa!!” Nyt neljännen kerran raskaaksi tuleminen aiheutti iloa, mutta myös todella paljon ahdistusta, huolta ja pelkoa. Syystäkin, sillä koskaan en ole tätä onnea saanut pitää. Tähän asti tämä onni on aina viety pois ja pahimmillaan vielä hyvin traumaattisilla tavoilla. Sovimme klinikalle varhaisultra-ajan raskausviikolle 7+2, jonne sillä hetkellä oli reilu pari viikkoa aikaa. Pari viikkoakin on hurjan pitkä aika silloin, kun menneisyyden kokemukset repivät mieltä kappaleiksi joka hetki. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että joitakin päiviä puhelun jälkeen eräänä iltana aloin vuotamaan verta. Se sai minut täysin paniikkiin! Edellisellä kerralla vuoto tarkoitti kohdunulkoista raskautta ja raastavaa useita päiviä kestävää painajaista, ja sitä edeltävässä kierrossa vuoto tarkoitti spontaania keskenmenoa. Minun kokemusmaailmassa vuoto ei ole koskaan tarkoittanut mitään hyvää, vaikka se voikin olla täysin vaaratonta. Olin yhteydessä klinikan hoitajaan heti seuraavana aamuna. Vuoto oli onneksi jo yön aikana loppunut, joten sovimme hoitajan kanssa, että seurailen tilannetta viikonlopun yli ja varasimme maanantaiaamulle ajan. Viikonloppu oli yksi pisimmästä ja käytännössä henkisesti valmistauduin taas siihen, että raskaus menee kesken. Enhän osannut muutakaan.

Klinikalle menin sinä aamuna täysin kaoottisessa mielialassa. Mieleni vaelsi tunteiden vyöryssä ja oli niin sekaisin, etten kyennyt olemaan läsnä nykyhetkessä. En myöskään kyennyt millään tavalla ymmärtämään sitä, kun lääkäri kertoi kaiken olevan ihan hyvin. Hänen sanojaan oli vaikea ottaa vastaan, mutta vähitellen uskalsin avata silmät ja edes yrittää palauttaa itseään nykyhetkeen. Minun oli hyvin vaikeaa katsoa ultraäänilaitteen näyttöä ja siellä näkyvää pientä ja kiivasta elämää. Päässäni takoi valtavalla voimalla ajatus “se kuolee kuitenkin!”

Pelon tunteiden pauhatessa sisälläni liian suureen ääneen, en kyennyt ottamaan vastaan hyviä uutisia tai ymmärtämään niitä. Tutkimuksen jälkeen puin vaatteet ropottimaisesti ja pääni sisällä olin jossakin aivan muualla. Pöydän ääressä lääkäri jutteli minulle rauhallisesti ja kertoi uudelleen, että kaikki on juuri nyt hyvin. Hän työnsi pöydällä olevaa ultraäänikuvaa minua lähemmäksi ja puhui kuvasta. Istuimme hiljaa ja katselin varovasti kuvaa pienestä ihmeestämme. En päässyt eroon ajatuksesta, että tämänkin me menetämme ja sen vuoksi oli hyvin vaikeaa katsoa kuvaa. Jonkin ajan päästä lääkäri jatkoi, että hän toivoo, että pystyisin luottamaan elämän kantavan. Hän toivoi, että pystyisin uskomaan siihen, että kaikki voi mennä hyvin. Muistan istuneeni lääkärin pöydän ääressä ja katselleen vuoroin käsiäni ja vuoroin lattiaa. Taas minulla oli liian isoja tunteita päässäni, enkä tiennyt mitä niille pitäisi tehdä. En saanut ajatuksiani jäsenneltyä sanoiksi, enkä sanoja ulos suustani. Lääkärin vilpittömät sanat koskettivat ja mietityttivät. Erityisesti se, että miksi minun on hetkittäin hyvin vaikea uskoa elämän kantavan? Sitä olen nyt miettinyt siitä asti.

Olen saanut vuosien varrella rakennettua elämälläni pohjan, joka kannattelee minua arjessa. Elämässäni on turvallisia elementtejä, joihin voin luottaa ja turvata. Mutta tämä itse rakentamani pohja ei kuitenkaan ole niin vakaa, että se turvaisi minua silloin, kun lipsahdan täysin pääni sisällä voimallisten tunteiden vietäväksi; silloin, kun elämä järkkyy liian paljon. Luottamus ja usko elämään on tunnepuolella heikompaa ja sen osalta olen vielä todella kesken. Tällä hetkellä suoraan sanoen selviän ja pysyn kasassa niin kauan kuin voin pelata järjelläni. Mutta kaikkia elämän haasteita ei voi kohdata järjellä ja välillä järjen ääni myös katoaa ja vaimenee tunteiden pauhatessa. Silloin saatan humpsahtaa hetkellisesti johonkin syvyyteen, enkä oikein tiedä, mikä se paikka on… Tiedän vain sen, että se paikka on rakennettu kauan aikaa sitten lapsuudessani.

Ulkopuolisen silmin lapsuuteni elämä on näyttänyt vakaalta ja eheältä, sillä vahvat kulissit ovat pitäneet huolen siitä, ettei elämän pirstaleisuus ja epävakaisuus ole näkynyt ulkopuolisille millään tavalla. Näennäisesti moni asia elämässäni on ollut hyvin, mutta suurimmilta osin kaikki on ollut juuri sitä kulissia. Lapsen silmin kulissien takana elämä on välillä ollut hyvin toisenlaista ja se kaikki oli ainoa todellisuus. Tätä todellisuutta ei ole osannut kyseenalaistaa, koska muusta ei ollut tietoa. Se oli normaalia ja tavallista elämää.

Vaikka minulla onkin lapsena ollut koti, perhe ja myös kavereitakin, olen kärsinyt paljon yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Elämä on ollut välillä pirstaleista, ailahtelevaista ja joskus hyvinkin arvaamatonta. Hyviäkin hetkiä ja aikoja on perhe-elämässä ollut, mutta en näin jälkeen päin oikein osaa löytää lapsuudestani oman kodin seinien sisäpuolelta riittävää turvallisuutta ja pysyvyyttä. En ainakaan henkisellä tasolla, joka on se kaikkein tärkein. Onneksi löysin turvaa jossain määrin kotini ulkopuolelta, sillä ilman sitä en olisi varmaankaan selvinnyt, enkä olisi nyt tässä. Koska ulkopuoliset ovat nähneet vain kulissit, eivät he ole osanneet kuvitellakaan todellisuutta. Kun kulissit lopulta romahtivat olen saanut tietää, ettei oikeastaan kukaan ole osannut edes aavistaa, mitä elämämme on oikeasti ollut. Ei edes läheiset sukulaiset.

Lapsuuden kokemuksista minulle on jäänyt juurettomuuden ja turvattomuuden tunne. Koen, että minut on useita kertoja revitty maasta irti, riuhdottu ja riepoteltu. Juuri, kun olen juurtunut tai kiintynyt johonkin, on maailmani järissyt johonkin suuntaan ja olen menettänyt maakosketuksen. Vaikka olenkin selvinnyt lapsuudesta elävänä pois, on jokainen riuhtaisu ja riepottelu tehnyt aina uuden haavan luottamukseen ja turvallisuuden tunteeseen. Olen selvinnyt elävänä, mutta kannan vaurioitunutta sielua sisälläni, joka kipuilee edelleenkin paljon. Olen jo kohta pari vuosikymmentä ollut pois lapsuuden kodista “omillani”, mutta vielä vuosien jälkeenkin elän kehossani vahvasti menneiden vuosien pirstaleisuutta. Aina silloin tällöin, kun elämäni nykyhetki järkkyy jotenkin, kohtaan yön kauhut, painajaiset, joita en kykene juuri koskaan muistamaan tai sanoittamaan. Ne ovat lujasti kiinni kehossani. Pahimpina aikoina koen selittämättömiä yöllisiä ahdistuskohtauksia, jotka herättävät kesken unen. Rintaa puristaa ja kuristaa. Pahaolo ja rauhattomuus laittaa jalat liikkumaan. Paikallaan oleminen tuntuu mahdottomalta. Väsymys estää ajattelemasta selkeästi ja sen vuoksi tunteiden vyöryn hallitseminen on liian haastavaa. Vielä yksikään lääkäri ei ole osannut auttaa minua tähän mennessä yön kauhujen kanssa muutoin kuin lääkkeillä, joilla toki voi aina turruttaa itseään, mutta se ei poista ongelmaa. Itse tiedän, ettei lääke korjaa pirstaleisuutta.

Etenkin nyt nämä elämäni viime vuodet ovat olleet arvaamattomia ja sisältäneet paljon sellaisia kokemuksia, jotka ovat vetäneet elämältä hetkellisesti jopa täysin maton alta. Ne kokemukset ovat nostaneet kaiken menneen lapsuuden turvattomuuden pintaan. Matkan varrella mieleni on ollut välillä todella lujilla, kun se on joutunut kohtaamaan nykyhetken karmeuden lisäksi myös menneisyyden haavan märkimisen. Hetkittäin on ollut vaikeaa erottaa nykyhetken tunteita menneestä. Etenkin öisin. Kun elän sisälläni menneen ja nykyhetken kaaosta läpi, on vaikeaa nähdä, että elämä toisi jotakin hyvää. Se menneisyyden mustuudesta nouseva tunnemaailmani ei ole kokenut sitä, että elämä kantaisi. Itse rakentamani pohja ei ole niin vahva ja tukeva, että pystyisin luottamaan sen kantavan.

Mutta juuri nyt minä voin tilanteeseen nähden hyvin, vaikka paljon on taas meneillään ja paljon on asioita, jotka pelottavat ja nostavat mieleen vaikeita tunteita. Valitettavasti olen ollut näiden tunteiden kanssa aikalailla yksin, sillä mielenterveystoimiston osalta hoito ei ole toteutunut toivotulla tavalla. Jos varatut ajat peruuntuvat lähes jatkuvasti minusta riippumattomista syistä, ei voi puhua enää edes hoidosta. Se ei ole oikeaa hoitoa, kun ei ole mitään kontaktia kehenkään hoitavaan ihmiseen. Surullista, mutta totta: onneksi vaikeat lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat opettaneet minua pärjäämään yksin. Juuri nyt olen pyrkinyt pärjäämään näiden pelkojen kanssa keskittymällä nykyhetkeen, siinä määrin kuin se on milloinkin mahdollista. Olen yrittänyt poissulkea mielestäni asioita ja kytkenyt tunteita pois päältä. Olen yrittänyt keskittyä siihen, että juuri nyt kaikki on hyvin. Juuri nyt ei ole mitään hätää. Melko hyvin se on onnistunutkin, mutta vahvasti mielessäni on kuitenkin se tosiasia, kokemuksien tuoma tunne, että myrsky elämässä voi nousta äkkiarvaamatta ja viedä mennessään. Elämä voi hajota yhdessä hetkessä ihan palasiksi ja mieli väsyä ja hukkua nopeastikin tunteiden pauhuun. Nämä tunteet ja ajatukset ovat hyvin väsyttäviä ja kuluttavia, kun niitä ei voi puhua jollekin toiselle luottaen siihen, että toinen pysyy rinnalla.

Kaikesta menneestä huolimatta minä olen vielä tässä. Juuri nyt ei ole mitään hätää, seison omilla jaloillani, elän ja hengitän. Yritän samalla muistaa ne viikkojen takaiset lääkärin vilpittömät sanat toivosta ja uskosta, sekä sen, että hän toivoi koko sydämestä kaiken menevän tällä kertaa toisin. Yritän muistaa sen, että vaikka uskaltaisin luottaa vain vähän, elämä voi silti kantaa. Tunnen sen, että sydämeni lyö ja se on täynnä tahtoa, vaikka se onkin välillä kaikkeen jo niin väsynyt.

Minä muutun,
mutta silti olen edelleen samanlainen.
Juuri sellainen,
millaiseksi vuodet ovat minut muovanneet.
Vuodet eivät ole olleet lempeitä.
Ne ovat runnoneet täysin säröille
ja välillä raastaneet voimalla särmää pois.
Ne ovat jättäneet pysyvät jälkensä
ja vahvan menettämisen pelon.

Pelko vie tästä hetkestä ilon
ja onnen keveyden.
Se vie uskalluksen elää hetkessä,
olla juuri tässä ja nyt.

Mutta silti minä yritän.
ja muistutan itselleni,
että olenhan selvinnyt jo tänne asti.
Muistutan, että
vielä minä elän ja hengitän,
vieläkin sisälläni pieni sydän lyö.
Juuri nyt se on kaikki,
Koko maailmani.
– Janel –

Kommentoi