Postasinkin useampi viikko sitten instaan kuvan labrakäynnistäni, kun keskenmenotutkimuksia varten minusta otettiin reilu määrä näytetteitä. Yhteensä täytettiin 12 näyteputkiloa. Sain kyselyitä, mitä tutkitaan ja lupasin kirjoittaa keskenmenojen tutkimisesta blogiin juttua vastauksien saavuttua. Tässä lupaamani postaus höystettynä kokemustiedolla ja vähän faktalla.

Olen kirjoittanut tänne blogiini jo useamman rivin lapsettomuushoidoista ja niiden mukana tulleesta elämän arvaamattomuudesta, vaikka alkuperäisesti en ajatellut kirjoittakaan tähän blogiin niistä asioista. Loppukeväästä en enää voinut lokeroida niitä asioita erilleen, koska tapahtumat olivat niin kokonaisvaltaisia. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja jos kirjoitan terveydestä ja siihen oleellisesti vaikuttavista asioista, en voi jättää lapsettomuushoitojen henkistä ja fyysistä vaikutusta mitenkään huomiotta. Hoidot itsessään vaativat paljon voimavaroja, mutta etenkin keskenmenot ovat olleet kokemuksina vaikeita, musertavia ja kivuliaita. Viime keväänä minusta tuntui pahimmilla hetkillä, että selviänkö tästä kaikesta edes elävänä? Kun totesin, että jään henkiin, ajattelin, että voiko tästä selvitä niin, että jotenkin vielä löytää voimaa jatkaa? Sain onneksi näihin hyvin toivottomiin ja synkkiin ajatuksiini hiljalleen vähän valoa ja pääsin eteenpäin, kun sain kirjoittamalla käsiteltyä asioita ja pääsin kunnolla takaisin arkeeni kiinni. Kirjoitin niihin aikoihin postauksen Kovin helppoa on vajota hetkiin joissa tunne on valhetta, joka näin jälkeenpäin luettuna on kuvaava läpileikkaus lapsettomuustaipaleestamme karuudesta ja elämän arvaamattomuudesta. Lapsettomuushoitojen matkalla elämä on kohdellut meitä armottomalla kädellä antaen välillä toivoa ja riistänyt sen sitten äkkiarvaamatta pois. Se on tuntunut lohduttomalta ja yksinäiseltä.

Ennen ensimmäistä keskenmenoani en voinut kuvitellakaan, mitä keskenmeno oikeasti on ja mitä sen läpi käyminen vaatii. Toki ihan hoitojen alusta asti pelkäsin sitä, mutta se oli sitä “pelkään aina pahinta” -sarjaa. Se oli menettämisen pelkoa ennen kuin on menettänytkään. Nyt asetelma on toinen; nyt tiedän mitä oikeasti pelkään ja miksi pelkään.

Olin ilahtunut, kun elokuussa kesän hoitotauon jälkeen pakastealkiosiirron suunnittelukäynnillä meitä oli vastassa lääkäri S. Hänen kanssaan on ehdottomasti ollut koko lapsettomuushoitojen ajan parhaimmat keskustelut ja kohtaamiset. Hän on keskustelussa sopivan realistinen optimisti ja perustelee riittävästi omia näkökantojaan sekä ennen kaikkea oikeasti kuulee potilasta. Hän näkee potilaan kokonaisuutena ja on ainakin minun kohdallani osannut riittävästi huomioida lapsettomuushoitojen ja etenkin keskenmenojen henkistä rankkuutta. Olemme mieheni kanssa miettineet useasti meidän keskenmenojen syitä sekä myös tutkimuksia, joilla mahdollisesti löydettäisiin vastauksia. Mieheni otti käynnillä asian puheeksi ja keskustelimme lääkärin kanssa meidän alkaneista ja ennen aikojaan päättyneistä raskauksista sekä yleisesti keskenmenojen tutkimisesta. Kuten monen muunkin tutkimuksen osalta, myös keskenmenojen syiden tutkimuksiin pääsemisessä on julkisella terveydenhuollolla tietyt kriteerit. Löysin netistä erään luentomateriaalin, jossa kriteerit on selkeästi ilmaistu: 

Meillä on takana kolme alkanutta ja kesken jäänyttä raskautta, jotka ovat olleet kaikki erilaisia. Niitä kaikkia ei lasketa keskenmenoksi. Viimeisin raskaus oli kohdunulkoinen, joka ei virallisesti ole keskenmeno. Myöskään toinen keskenmeno ei täytä edellä mainittuja kriteereitä, sillä raskaus päättyi ennen kuin sitä ehdittiin ultrata. Sen osalta potilastiedoissani lukee biokemiallinen raskaus. Ensimmäinen raskaus ehti pisimmälle ja se ehdittiin ultrata. Näimme pienen elämän sykkivän, jolloin raskaus tuli konkreettisemmaksi ja todellisemmaksi. Sitten vähän myöhemmin matto vedettiin raa’asti ja täydellisesti jalkojen alta, kun ilman varoituksia seuraavassa ultrassa sydämen todettiin sammuneen päivää tai korkeintaan kahta aiemmin. Raskauden lääkkeellinen tyhjennys meni heittämällä elämäni pahimpien kokemuksien listalle, koska se oli kokemuksena todella traumaattinen ja kivulias niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. Lääkkeet tekivät minut pahoinvoivaksi, joten kipulääkkeet eivät ehtineet juurikaan vaikuttamaan. Kipu oli infernaalista. Varmaan pahinta ikinä. Se yhdistettynä henkiseen tuskaan sai aikaan sen, että vajosin mielessäni syvälle pimeään ja koin valtavaa yksinäisyyttä. Sitä kipua kannan lopun elämääni mukanani.

Lääkäri S sanoi meille elokuussa, että pitää meidän kohdalla keskenmenon syiden tutkimuksia jo perusteltuna pitkän hoitohistorian vuoksi sekä myös henkisen jaksamisenkin takia. Hän ymmärsi sen, että keskenmenon toistuminen pelottaa meitä kumpaakin valtavasti ja se ajatus ei jätä meitä rauhaan enää ikinä mahdollisten uusien raskauksien kohdalla. Hän lupasi kirjoittaa meille lähetteen tutkimuksiin, mutta hänen ainoa ehto tutkimuksien suhteen oli se, että jos tehdään tutkimukset, samaan aikaan ei tehdä alkionsiirtoa; meidän tulee valita jompi kumpi. Oma vahva näkemykseni oli, että tuskin mitään selitystä keskenmenotutkimuksista löytyy ja se vaikutti myös päätökseen. Myöskin se vaikutti, että MYOcap-tutkimus oli silloin edelleen kesken, enkä halunnut lisää tutkimuksia, joiden tuloksia joudun odottamaan viikkoja. Päädyimme valitsemaan hoitojen jatkamisen ja alkionsiirron. Lopputulemahan sitten lopulta oli, että alkionsiirto ei tuottanut tulosta ja lopulta pakkanenkin tyhjeni pettymysten kera. Se tarkoittaa sitä, että kaikki pitää jälleen kerran aloittaa alusta. Se olotila on aina yhtä uuvuttava. Jotta pääsin olotilasta eteenpäin, pyysin soittoajan lääkäri S:lle ja palasin uudestaan keskenmenotutkimuksen keskusteluumme. Oli ihana kuulla, että elokuun lupaus oli edelleenkin voimassa ja niin saimme lähetteen tutkimuksiin.

Tutkimuksen tuloksien saaminen kesti kuukauden verran ja ne tulivat reilu viikko sitten. Meistä molemmista tutkittiin kromosomit, jotka olivat normaalit. Minulle tehtiin tukostaipumustutkimus eli perinnöllisten hyytymishäiriöden tutkimus, paastosokeri-, keliakiatutkimus ja kreatiniini eli munuaisten toimintatutkimus sekä erilaisia infektiolabroja. Kaikki tutkimukset todettiin normaaleiksi. Mikään näistä ei selitä keskenmenoja. Omalla tavallani olen pettynyt, ettei mitään syytä löytynyt, mutta toisaalta olen huojentunut. Se, että tutkimukset ovat normaalit, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei keskenmeno vielä toistuisi. Jatkossa emme siis voi kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta, kuten ennenkin. Sekä toivoa, että jatkossa todennäköisyydet olisivat enemmän positiivisemmassa mielessä meidän puolella.

Kaikista todetuista raskauksista 15–25 % keskeytyy. 


Vain 5 %:lla naisista on 2 keskenmenoa ja 1–3 %:lla 3 tai enemmän. 


Kaikista raskauksista noin 1,5–2 % on kohdunulkoisia raskauksia.
(lähde: Terveysportti)

Kommentoi