Minä olen kulkenut jo pidempään aivan kuilun reunalla. Olen joutunut valtavasti tasapainoilemaan, ettei pimeys niele minua kokonaan. Pysyvästi. Kohtalaisen hyvin olen selviytynyt, vaikka pimeys onkin hetkittäin saanut minusta todella lujan otteen ja lyönyt minut täysin maihin. Viimeksi kunnolla puoli vuotta sitten. Silloin kaikki pysähtyi minun sisäisessä maailmassani. Minä pysähdyin. Sydämeni löi ja hengitin, mutta en ollut oikeasti enää elossa. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa silloin itselleni hetken luvan vain olla. Keräsin voimia. Kun vähän voimaannuin sain onneksi taisteltua itseni takaisin eloon. Mutta en olisi ikimaailmassa pystynyt siihen yksin. Yksikin ihminen riittää pelastamaan pimeydestä, mutta onneksi minun matkani varrelle on niitä sattunut useampia. Empatialla ja välittämisellä on valtava voima.

Kamppailu masennusta ja myrkyllisiä ajatuksia vastaan on raskasta. Tähän kevääseen on osunut niin valtavasti kovia ja kipeää tekeviä vastoinkäymisiä, joita vastaan olen ollut täysin aseeton. Olen joutunut taistelemaan pimeyttä vastaan aivan kaikin voimin. Rankkaa elämän vaihetta on tullut elettyä jo todella pitkään, mutta tämä kevät on ollut entistäkin rankempi. Maaliskuussa kävin läpi jälleen kerran lapsettomuushoitojen rankimman osuuden, stimulaation. Piikitin useamman päivän itseeni hormonia, jotta saatiin kasvatettua munasoluja ja sitten kerättyä ne punktiolla hedelmöitystä varten. Vaihe on niin henkisesti kuin fyysisestikin todella rankka ja se voi pahimmillaan viedä hetkellisesti kaikki voimavarat. Hormonit tuo minulle mukanaan melkoisen liudan sivuvaikutuksia, jotka vaikuttavat kokonaisvaltaisesti niin kehoon kuin mieleen. Hormonit aiheuttavat mielialanvaihteluita, jotka herkästi alkavat riepotella edestakaisin. Vaatii paljon mielenhallintaa, jotta kykenee edes välillä kuuntelemaan järkeään, ettei tämän tunteen mukaan ole hyvä lähteä toimimaan. Punktiota pelkäsin ja jännitin etukäteen todella paljon, ja aivan syystäkin. Aiemmat kerrat ovat olleet minulle kivuliaita, mutta tämä oli ehdottomasti kivuliain kerta. Vaikka hoitaja annosteli minulle suoraan suoneen tasaisella rytmillä voimakasta kipulääkettä, kipu oli loppuvaiheilla aivan hirvittävä. Hän kysyikin huolestuneena, etteikö tämä lääke yhtään auta ja lääkäri kysyi pariin otteeseen, että kestänkö vielä?! Muistan ajatelleeni, etten anna itselleni anteeksi, jos en kestä tätä hetkellistä kipua ja arvokkaita munasoluja ei saada kerättyä. Minä siedin ja kestin tahdonvoimalla! Saimme meidän mittapuulla ihan hyvän saaliin ja saimme alkioita muutamaan yrityskertaan. Yksi niistä siirrettiin tuoreeltaan muutaman päivän päästä punktiosta. Alkoi raskaus, joka valitettavasti myös päättyikin alkumetreihinsä. Se oli takaisku, mutta onneksi pääsimme seuraavaan kiertoon yrittämään uudestaan.

Samoihin aikoihin kolkutteli ovella ensimmäisen keskenmenon vuosipäivä. Keskenmeno oli kokemuksena minulle traumaattinen ja musertava. Kaikki se vuoden takainen pimeys iski vasten kasvoja. Yhtään tilannetta ei tietenkään helpottanut se, että jälleen kerran oli annettu toivoa ja olin saanut testiin kaksi viivaa, joka sitten äkillisesti ja kylmästi taas otettiin pois. Pettyminen ja menettäminen on ihan hirveän tuskallista. Tuska ja lapsettomuuden kipu muuttui sisälläni vihaksi ja raivoksi, jotka pimensivät hetkellisesti järjen täydellisesti. Viha ja raivo kohdistuivat jälleen kerran minuun itseeni ja sen hetken seurauksena murtui käsi. Se hävettää todella, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. On vain yritettävä ottaa tästäkin jotakin opiksi, vaikka vielä en uskalla sanoa, että olisin tuosta tapauksesta mitään oppinut. Olen vielä liian hauras hallitsemaan sisälläni kytevää raivoa. Kipu kädessä muistuttaa edelleen olemassa olollaan häpeästä ja epäonnistumisesta sekä myös tuskasta ja raivosta.

Viikko murtuman jälkeen pomoni järisytti maailmaani ilmoittamalla, ettei määräaikaista työsuhdettani enää jatketa. Se oli shokki ja aiheutti valtavan turvattomuuden tunteen, josta kirjoitin postauksessa Keho ja mieli hälytystilassa. Olin täysin voimaton miettimään työkuvioita ja tulevaisuuttani niinkään pitkälle kuin yli kuukauden päähän. Voimavarat eivät yksinkertaisesti riittäneet, sillä meneillään olevat asiat veivät kaiken huomioni. Päätin selviytyä päivän kerrallaan. En voinut muutakaan. Vapun jälkeen sitten en enää kyennytkään elämään kuin hyvin pienen hetken kerrallaan, kun tilanne kohdunulkoisen raskauden osalta alkoi eskaloitua. Elin melkein viikon päivät karmeassa epätietoisuudessa ja pelossa tietäen, että olen täysin aikapommi. Alkion siirrosta alkoi olla hiljalleen kuukauden verran aikaa, joten tilanne oli oikeastikin vakava ja pelkäsin pahinta. En voinut itse tehdä mitään muuta kuin odottaa ja kuunnella kehoani herkällä korvalla ja sekös mikä aiheuttaa paniikin pahenemisen. Onneksi aivan pahin ei kuitenkaan tapahtunut ja selvisin tuosta koettelemuksesta suhteellisin pienin vaurioin. Edelleen leikkauksesta toipuminen on kesken.

Viikko sitten minulla oli soittoaika lapsettomuuspuolen klinikan lääkärin kanssa. Klinikalla käydessä lääkäri voi olla kuka tahansa siellä työskentelevä, mutta minun onnekseni valtaosan käynneistä vastassa on ollut ihana lääkäri S. Nykyään pyydän soittoajatkin suoraan hänelle, koska hän on parhaiten perillä meidän hoidosta, minun historiastani ja taustoistani. Hän oli juuri se lääkäri, jolta hoitaja kävi labratulosten kanssa kyselemässä vappuviikolla miten edetään. S oli seuraavan viikon lomalla, joten luki vasta ennen soittoa minun potilastiedoista, kuinka hurjin kääntein minun viikkoni eteni. Hän oli ennen soittoa miettinyt sekä myös pelännyt, että kuinkahan pahassa jamassa olen henkisesti?! Kertoi puhelun lopussa, että oli pelänyt jopa ihan pahinta, että olisin vaarassa sortua epätoivoisiin tekoihin. Hän oli selkeästi huojentunut, kun kuuli, ettei minulla ole sellaista hätää. Minulle jäi todella hyvä mieli keskustelusta ja etenkin siitä, kuinka hän huolehti minun sekä myös mieheni jaksamisesta. Hän oikeasti kuuli ja kuunteli. Juuri tuollaiset kohtaamiset eheyttävät ja antavat voimaa mennä tässä vaikeassa tilanteessa eteenpäin. Saan sen tunteen, että joku oikeasti välittää siitä, että minä selviydyn.
Masennusta ja myrkyllisiä ajatuksia vastaan taistelu on minulla nyt päivittäistä ja se on varsin kuluttavaa. Aloitan joka aamu taistelun alusta. Joka kerta ehkä hieman erilaisesta asetelmasta. Huonommasta tai paremmasta. Toivottavasti vähitellen päivä päivältä piirun verran paremmasta. En olen antanut itselleni muita vaihtoehtoja kuin taistella ja selviytyä, vaikka kyllä se luovuttaminenkin välillä mielessä pyörii. Tiedän, että periksi antaminen ja luovuttaminen on omalla tavallaan helpompaa kuin vastaan taisteleminen. Luovuttaessa ei tarvitse kohdata asioita, ottaa itse vastuuta tai kehittää ja kasvattaa itseään. Ei tarvitse kokea valtavia kasvukipuja sekä tätä hirvittävää ahdistusta, mikä aiheutuu asioiden perinpohjaisesta miettimisestä. Joka aamu päätän selvitä tulevasta päivästä. Nousen ylös sängystä ja päätän ottaa kaiken vastaan, mitä edessä onkaan. Niin syvästi toivon, että vielä joskus saisin elää ilman, että tarvitsee käydä jatkuvasti selviytymistaistelua.

Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja
Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
Ole rauhassa vielä mä sua seuraan
Kyllä se jää kantaa
(nyt) kuule mun lauluni
 
Tunne kuinka tuuli
Sun kasvoillesi maalaa värin uuden
Ei ole hätää, ääni jonka kuulet
On aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää 
 
 
Mene edeltä kyllä se jää kantaa
Tunne kuinka tuuli
 
Maalaa värin uuden
 
Ääni jonka kuulet
On aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää
 
 
Mene edeltä kyllä se jää kantaa
(Stella Aamun kuiskaus)

One thought on “Kovin helppoa on vajota hetkiin joissa tunne on valhetta”

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: