Viikottain olen tilanteissa, joissa minun pitää pyytää apua arkisissa tilanteissa muilta. Tai ainakin pitäisi pyytää. Avun pyytäminen ei minulle ole millään muotoa luontaista tai sisäsyntyistä, joten etsin usein keinoja välttää avun pyytäminen. Pyrin selviytymään yksin. Se on minulle sisäsyntyistä. Tämän selittää paljolti lähtökohtani; olen kasvanut lapsuuteni kodissa, jossa oli jyrkästi ajateltuna pakko oppia pärjäämään yksin melkein tilanteissa kuin tilanteissa. Minusta kasvoi omatoiminen, itsenäinen ja itsellinen nuori nainen, joka ei osaa luottaa muiden ihmisten apuun. Siksi en oikein aina osaa. On vaikeaa luottaa ja kynnys avun pyytämiseen on hirvittävän korkea. Viimeisten vuosien aikana olen opetellut pyytämään apua; osin pakosta, koska hankalia tilanteita on enemmän nyt kuin esimerkiksi yli kymmenen vuotta sitten, ja osin siksi, että avun pyytäminen on ollut mahdollista ja turvallista, joka sinänsä on jo uutta. Olen viime vuosina onneksi saanut elämääni niin paljon turvallisuutta, että olen voinut ja myös uskaltanut näyttää oman avuttomuuteni. Olen saanut rauhassa kipuilla avun pyytämisen vaikeuden sekä omien rajoitteiden hyväksymisen kanssa. Kasvaa ja eheytyä. Nämä kaksi asiaa kulkevat tiiviisti käsi kädessä, sillä avun pyytäminen alkaa siitä, että pystyy tunnistamaan ne asiat, joiden kanssa on haasteita. On uskallettava myöntää ensin itselleen ennen kuin pystyy näyttämään muille. Vaikka olen aika pitkälle hyväksynytkin nykyiset omat rajoitteeni, tulee useinkin vastaan niitä tilanteita, joissa hyväksymisen tunne on kaukana. Turhautumisen tunne menee sekunnin murto-osissa ihan tappiin ja kärsivällisyys on täysin pakkasella! Mieheni on ihminen, joka näkee koko tunneskaalan ja saa kyllä näistä avun pyynnöistäni kaiken kirjavan kattauksen. Nostan hänelle hattua, kun hän pystyy tyynen rauhallisesti auttamaan, vaikka olisin kiljunut kuin kakara ja polkenut jalkaa keittiössä, kun en saanut avaamatonta maitopurkkia itse auki. Kuten tästä voi päätellä, en ole parhaimmillani nälkäisenä…

Avun pyytämiseen liittyy valtavasti häpeällisiä tunteita. Turhauttaa, vituttaa, raivostuttaa ja hävettää, kun ei pysty samaan kuin muut tai mihin itse ajatteli pystyvänsä. Jos laajennetaan avun pyytämistä vielä laajemmalle tasolle, henkiselle, kasvaa häpeällisten tunteiden määrä. Valitettavasti edelleenkin yhteiskunnassa vallitsee kulttuuri, jossa mielenterveysongelmiin apua hakevat lokeroidaan aika tylysti ja ennakkoluuloisesti. Ihminen nähdään heikkona, vaikka itse näen sen oikeasti vahvuutena, jos uskaltaa puhua asioista oikeilla nimillä. Minulla on paljon kokemusta henkisen avun pyytämisestä ja voin sanoa, että avun saaminen on joskus ihan helvetin monimutkaista. Meillä on hieno terveydenhoitojärjestelmä, mutta joskus tuntuu, että se on kuin teflonia. Jos onnistut pääsemään yhdestä ovesta sisään, voit pahimmillaan päätyä jo seuraavasta ulos. Sitten ihmettelet hölmistyneenä, kuinka tässä nyt taas näin kävi?! Pahimpia ovat ne tilanteet, jolloin potilasta, tai siis nykyään asiakasta pompotellaan eri instanssista toiseen ja lopputuloksena on, ettei kukaan ota vastuuta. Toki aikuinen ihminen on ensisijaisesti itse vastuussa itsestään, mutta entäs sitten, jos ei syystä tai toisesta jaksa, pysty tai kykene? Jos ne viimeiset voimavarat oikeasti humahti siihen ovesta sisään ja seuraavasta ulos -rundiin?! Itse pyörin tällä hetkellä perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja työterveydeshuollon ristiaallokossa. Vaikka tietyllä tapaa asiat ja tutkimukset ovat nyt edenneetkin paljon oikeaan suuntaan, on samalla ollut ilmoilla vahvasti sitä tunnetta, että apua on vaikea saada ja välillä jopa tuntuu siltä, etten saa apua. Laskin jokin aika sitten, että olen viimeisen kahden vuoden aikana tavannut yli 25 eri lääkäriä! En uskaltanut alkaa edes laskemaan, kuinka paljon olen tavannut muita terveydenhuollon ammattilaisia, hoitajia ja erityistyöntekijöitä. Ei siis ole ollenkaan ihme, että tunnen itseni pomppupalloksi ja on alkanut jo hieman puhalluttamaan uusien ammattilaisten tapaaminen ja asioiden alusta kertominen aina vain uudestaan ja uudestaan. Minua suorastaan väsyttää olla potilas! Valitettavasti kaiken ollessa ihan kesken en pääse roolistani eroon.

Mutta vaikka elämäni olosuhteet ovat muuttuneet turvallisemmiksi, joudun vielä pitkään työstämään avun pyytämisen vaikeutta. Olen todella kiitollinen siitä, että olen saanut tämän mahdollisuuden: saan opetella avun pyytämistä, saamista ja antamista. Siltä osin tuntuu kuin olisin saanut elämältä uuden mahdollisuuden. Olen kiitollinen ihmisistä, jotka pyydettäessä vilpittömästä auttavat ja joskus huomaavat tehdä asioita ihan pyytämättäkin. Vaikka tämä on vaikeaa myöntää, se on totta: en pärjää ilman muita ihmisiä. Ei kenenkään tarvitse pärjätä yksin! Mutta onneksi monia asioita saan ja voin tehdä ihan yksinkin.

One thought on “Avun pyytäminen ja saaminen on taitolaji”

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: