Kerroin kuukausi sitten kokemuksiani psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolta kirjoituksessa Kuinka kauan tätä voi kestää?. Kerroin kohtaamisesta, joka oli todella repivä, kuohuttava ja lopulta lamaannuttava. Sillä hetkellä kokemani turvattomuuden tunne oli jotakin aivan käsittämätöntä ja minun sietokykyni ylittävää. Konfliktin jälkeen istuimme huoneessa yli 20 minuuttia täysin hiljaa. Sairaanhoitaja puhumattomuudelle en tiedä syitä, mutta itse en kyennyt enää puhumaan sanaakaan. Olin lamaantunut. Kun vastaanottoaika loppui, sairaanhoitaja kertoi ajan loppuneen ja kertoi seuraavan tapaamisajan. Mitään muuta hän ei sanonut tai kysynyt. Vuosien varrella on ollut monenlaisia kohtaamisia ja minulla on useampi kokemus myös siitä, kun lähtee vastaanotolta itkua ja pettymystä niellen. Mutta koskaan en ole lähtenyt kenenkään vastaanotolta sellaisessa olotilassa, että tunnen tarvetta lukittautua vessaan turvaan! Lukitun oven takana uskalsin antaa tunteiden tulla. Sillä hetkellä hätätilani oli niin sietämätön, että kadotin hetkellisesti järjen äänen. Pääsin ulos vessasta ja turvallisesti kotiin, koska sain soitettua miehelleni, joka olikin aivan sattumalta muutaman minuutin matkan päässä. En tiedä, miten olisin selvinnyt ilman häntä?

Sanomattakin selvää, että tällaisen kokemuksen jälkeen ihminen pyrkii suojaamaan itseään. Peruin seuraavan vastaanottoajan, koska en millään muotoa voinut kuvitellakaan puhuvani hänelle elämäni kipeyksistä enempää. Tilanne tuntui itsestäni melko mahdottomalle, sillä avuntarve ei ollut kadonnut minnekään, päinvastoin. Kerroin psykofyysiselle fysioterapeutilleni kokemuksestani ja siitä, että olin saanut ystäviltäni jo useamman kehotuksen tehdä tapahtuneesta valitus. Fysioterapeuttini mietti hetken hiljaa ja sanoi, että ehkä olisi syytä. Hän toi esiin hyvän näkökannan siitä, että potilasmerkinnät kertovat tarinan vain yhdestä näkökulmasta. Nyt niiden perusteella saa sen kuvan, että kieltäydyn hoidosta. Ne eivät ole minun kertomaani, eivätkä kerro sitä, että kieltäydyn vain ja ainoastaa tämän yhden ihmisen hoidosta ja sille kieltäytymiselle on syynsä. Hyvä syy: itsensä suojeleminen.

Päädyin lopulta pitkän pohdinnan jälkeen tekemään tapahtumista virallisen potilaslain mukaisen muistutuksen. Se on ainoa virallinen keino ilmaista tyytymättömyytensä hoitoon ja saada hoitoon muutosta. Kirjoitin muistutukseen lähes kolme sivuinen tapahtumakuvauksen ja sen kirjoittaminen teki todella kipeää. Lisäksi kirjoitin muistutukseen sen, että olen menettänyt kyseiseen sairaanhoitajaan kokonaan luottamuksen ja turvallisuuden tunteen sekä toivomuksen siitä, että saisin uuden hoitajan, jolla on jotain ymmärrystä sekä kokemusta trauma- ja kriisiterapiasta.

Muistutuksen tekeminen oli minulle melko pelottavaa, sillä pelkään “hankalan potilaan” leimaa ja asenteellista kohtaamista, jota olen osin jo vuosien varrella saanut osakseni. Kun sain viikko sitten muistutuksen vastineen kirjeitse kotiin, sain onneksi todeta pelkoni olleen turhaa. Muistutuksen käsittelijä toteaa, että sairaanhoitaja ei ole riittävässä määrin huomioinut minun toiveitani, eikä huomioinut rankkaa elämäntilannettani sekä traumataustaani. Vastineessa todetaan myös, että sairaanhoitajan olisi ollut asianmukaista kysyä vointiani ennen kuin lähdin pois vastaanotolta, etenkin kun otetaan huomioon taustani ja nykyhetken rankkuus. Minun kokemukseni oli todellinen myös muistutuksen käsittelijälle ja virheellinen toiminta tunnustettiin. Tunsin suurta kiitollisuutta!

Vastineen mukana oli kirje myös sairaanhoitajalta. Hän kirjoittaa, että oli ollut todella huolissaan jaksamisestani ja hän oli tarkoittanut vain hyvää. Hän kirjoittaa olleensa kykenemätön arvioimaan sanojensa seurauksia, eikä ollut ymmärtänyt pahentavansa minun oloani ja on siitä pahoillaan. Suoraan sanottuna minun on omasta näkökulmastani kovin vaikeaa nähdä hänen toimintansa hyviä tarkoitusperiä, koska hänen sanansa ovat sattuneet jo useamman kerran aiemminkin eivätkä kovinkaan usein helpottaneet. Kirjeensä lopussa hän kirjoittaa, että olisi mielellään jatkanut kanssani yhteistyötä sekä toivoo, että voisimme jossakin vaiheessa käydä tapahtumaa yhdessä läpi; keskustella. Hänen kirjoittaa: “konfliktit hoitosuhteissa usein myös vievät tilanteita eteenpäin”. Tämä saa minut ajattelemaan, ymmärsikö hän vieläkään tekojensa seurauksia? Sanaa “anteeksi” kirjeessä ei lukenut.

En millään tasolla kykene ajattelemaan, että tuo konflikti olisi ollut eteenpäin vievä. Se, mitä minussa tapahtui sillä hetkellä, oli todella taannuttavaa ja lamaannuttavaa. Menetin kyvyn puhua, ilmaista omia tunteita, kadotin yhteyden ympäristööni ja menetin kykyni toimia. Lamaannus ei koskaan mahdollista eteenpäin menoa, koska silloin ei mielessä ole useinkaan sijaa myönteisille ajatuksille tai tunteille. Kaikkein vähiten itsemyötätunnolle.

Lapsuuteni on jättänyt minun kehooni ja mieleeni pysyviä jälkiä, joita kannan päivittäin matkassani. Olen aika pitkälle oppinut jo elämään näiden taakkojeni kanssa, mutta viime vuosien lapsettomuuden rajut kokemukset, pettymykset ja menetykset ovat repineet mieltäni ja kehoani siinä määrin, etten enää ole tasapainossa menneisyyteni kanssa. Jos tämä käännetään lääketieteen kielelle, on kyse traumaperäisestä stressihäiriöstä eli PTSD:stä. Minulla on paljon kehon vireystilan säätelyyn liittyviä haasteita ja siksi elimistöni on tuon tuostakin valmis puolustautumaan – taistelemaan tai pakenemaan. Jos nämä puolustuskeinot eivät sillä hetkellä ole mahdollisia, keho lamaantuu. Nämä autonomisen hermoston reaktiot eivät ole ihmisen itsensä säädeltäviä, koska ne ovat hermoston tapa suojella ihmistä ylivoimaisen tilanteen vaikutuksilta. Minun kehoni ja mieleni näkevät ja kokevat ympäristön vaarallisena ja pelottavana, vaikka mitään todellista vaaraa ei olisikaan. Tämän huomioiden konfliktit eivät ole minulle koskaan eteenpäin vieviä, vaan nimenomaan taannuttavia ja usein myös takaumia aiheuttavia.

Sain uudelle psykiatriselle hoitajalle ajan tämän kuun loppuun. Taas vastassa on uusi ihminen, jolle joudun aloittamaan tarinani alusta. Ajatus väsyttää, mutta enemmän minua nyt huolestuttaa jaksamiseni ja se, miten selviän sinne kuun loppuun asti ilman lisävaurioita. Olen nyt ollut ilman psykiatrista tukea puolitoista kuukautta ja se on alkanut jo tuntua tosi pahalta. Etenkin, kun saman aikaisesti olen käynyt läpi kaksi tuloksetonta hoitokiertoa. Etenkin, kun olemme niiden jälkeen jälleen siinä tilanteessa, ettei hoitojen jatkosta ole tietoa ja kaikki täytyy jälleen kerran aloittaa alusta. Etenkin, kun saman aikaisesti kehoni on kipuillut valtavasti. Kipu on riipinyt pitkin kehoa ja lihakset ovat laaja-alaisesti kipsissä. Syksyn kylmenevät ja epävakaiset ilmat tekevät oman osansa kipuun, mutta osin tämä on varmaankin taas sitä, että padotut tunteet puskevat ulos kipuna.

Kokemuksesta tiedän, että padot eivät kestä loputtomasti. Tunteilla on tarve päästä ulos ennemmin tai myöhemmin. Joko hallitusti tai sitten hallitsemattomasti. Toivon, ettei nyt tunteiden hallitsematon hyökyaalto jyrää minun ylitseni, vaan selviäisin jotenkin kuun loppuun asti, jolloin pääsen käsittelemään tunteitani hallitusti. Minulla on liikaa kokemusta siitä, kun jään asioiden kanssa liian yksin ja tunteiden hyökyaalto jyrää ylitseni. Viimeksi, kun näin kävi mursin käteni. Silloin ensimmäisestä keskenmenosta oli kulunut vuosi ja olin saanut juuri toisen keskenmenoni. Yksin näiden asioiden kanssa ollessani sietokykyni ei enää riittänyt. Padot eivät enää kestäneet.

Minun on todella vaikea ymmärtää, miksi psykiatrisen avun saaminen on näin vaikeaa? Miten olisi käynyt, jos voimani eivät olisi riittäneet muistutuksen kirjoittamiseen? Miten olisi käynyt, jos muistutuksen käsittelijä ei olisi halunnut ymmärtää minun näkökantaani? Se on todella surullista, että avun saaminen on näin vaikeaa!

2 thoughts on “Itsensä suojaaminen lisävaurioilta”

  1. Moro Janel!TÖrmäsin sattumalta blogiisi ja pari artikkelia luin,itsensä suojaaminen ja kokonaisvaltasesti kuulluksi ja nähdyksi tuleminen ja ihan naulan kantaan omankin elämän kiertoon. NIin ja epäpätevät terveydenhuollon “ammattilaiset”,toistuvasti olen naristisiin sekopää-ämmiin törmännyt terapioissa yms jotka on vaan pahentaneet omia traumoja,toki jotain helpotusta terapiasta tullut mutta siis aivan kopioita omasta äitistä eli sitä se juuri on että tiedostamattomasti oikein hakeutuu just samanlaisien v***n sekopäitten joukkoon/luo,toki ei lähellekään niin pahojen.Ja tuo näkymätön Ninni iski itteenkin,eli pelon hetkellä muuttu näkymättömäksi,kiellät oman vihan jos joku kohtelee väärin lähet karkuun ja sit kihiset vihaa ja kostonhimoa yksinään ja helpotat oloa jollakin riippuvuudella esim.eli et anna omien aitojen tunteitten tulla esiin vaan eka reaktio on nimenomaan kieltää esim.viha tai häpeän olemassaolo kokonaan ja teeskennellä ettei tajunnut että sinua loukataan ja sitten juosta pakoon ja nuolla haavojaan/vihata. vittu se on raivostuttavaa ja kun täysin tietää että se on nimenomaan traumaattisen lapsuuden aikaansaannos.Ja halus nimenomaan päästää/näyttää HETI ne tunteet aidot oikeet tunteet esim jos joku on veemäinen niin heti iskee takas eikä teeskennellä ettei mitään tapahtunut ja juosta pakoon. En kattonut vielä pidemmälle artikkeleja täällä mut kannattaa tutustuu semmoseen hoitoon kun neurofeedback,ei vielä kovin yleinen Suomessa ite just alotin siinä tosin ammattitaidottoman puoskarin kanssa,no sairaanhoitaja pohjakoulutukselta niin ei mikään ihme,se on muuten jännä homma että lähes kaikilla(tai sit on se toinen ääripää et puhtaasti auttamisenhalusta) mt-puolen sairaanhoitaja/lähihoitajataustasilla on itellään päässä vikaa,ja kaikista v********nta siinä on se kun aistii samantien et jos jollain on vikaa korvien välissä ja sit jos on silti pakko asioida sekopään kanssa ja sen kun vetää vielä itteen justiinsa sen pahanolon.pitäs vaan oppii samantien vittuilemaan takas eli ilmasee suoraan ne tunteet ja tulla näkyväks sitä kautta,raivostuttaa että aikanaan sekopää on saanut opettaa jotain ihan muuta. vois kirjottaa vaikka kuinka pitkään mut eiköhän tää riitä

    1. Ihana kuulla, että löysit kirjoituksistani jotakin itselle! 🙂 Tuosta neurofeedbackistä en ole kuullut aiemmin. Täytyypä tutustua, että mistä siinä on kysymys!

      Moni mt-ammattilainen on itsekin todella keskeneräinen. Osa osaa siitä huolimatta auttaa erinomaisesti, koska ovat kohdanneet ja hyväksyneet oman itsensä puutteellisuuden ja keskeneräisyyden. Mutta he jotka eivät tähän kykene, saavat paljon pahaa aikaiseksi omalla kykenemättömyydellään ja osaamattomuudellaan. Onneksi minulle on tullut vastaan useampikin sairaanhoitajapohjakoulutuksen omaava ammattilainen, jotka ovat olleet hyviä ammattilaisia omalla tontillaan. Itse ajattelen, että mt-puolen ammattilaisuus on paljon kiinni siitä, kuinka paljon itseäsi olet valmis kehittämään ja kohtaamaan, ei niinkään koulutuksesta. Jos ei itse kykene katsomaan peiliin oman rikkinäisyyden ja keskeneräisyyden kanssa, ovat valmiudet puutteelliset ammattilaisena ja muiden auttamisessa sekä muille läsnäolemisessa. Minulle tuo viime syksyinen konflikti sairaanhoitajan kanssa oli merkittävä! Uskalsin antaa viimeinkin suuttumuksen tulla ulos ja laittaa rajat. Omien rajojen puolustaminen rakentavasti on hirveän tärkeää! Voimia sinulle! <3

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: