Fyysisesti voin päivä päivältä paremmin. Kipuja on vielä jonkin verran sekä myös vuotoa. Liikkuessaan saa olla edelleen varovainen, sillä haavakipu äityy herkästi. Jaksan jo jonkin verran puuhastella jotakin, mutta väsyn hyvin nopeasti. Väsymys tuntuu pohjattomalta ja ilman päiväunia en ole vielä mennyt päivääkään. Leikkaus on ollut selvästi iso rasite elimistölle, mutta niin on tämä flunssakin. Se on hidastanut toipumista. En ole aiemmin maininnutkaan, että kaiken tämän keskellä olen sairastanut myös flunssaa. Se alkoi kurkkukivulla viikko sitten sunnuntaina. Kun maanantaina menin naisten polin päivystykseen, sai lääkäri todella raapia päätä minun tilanteeni kanssa, ja siksi totesinkin hänelle, että nyt on vähän kaikki päin seiniä. Lääkäri joutui konsultoimaan anestesialääkäriä, voiko minua edes nukuttaa turvalllisesti flunssan vuoksi?!

Myös kesken olevat lihassairauden tutkimukset aiheuttivat lääkärillä nukutuksen suhteen mietintöjä. Itse en ollut vielä nimeämättömän lihassairauden osalta huolissani, koska onhan minut jo kuusi kertaa ennen tätäkin toimenpidettä nukutettu ilman komplikaatioita. Mutta flunssa mietitytti itseäkin todella, koska olen astmaatikko! Koko asetelma aiheutti suurentuneen keuhkokuumeen vaaran. Anestesialääkäri halusi tarkistaa ensin joitakin labra-arvoja ja niiden jälkeen antoi nukutusluvan lisäohjeiden kera. Keuhkokuumevaaran osalta ehkä uskallan jo hieman huokaista, mutta lopullisesti vasta, kun olen flunssan selättänyt kokonaan. Vuosien varrella on tullut huomattua, että toisinaan astma on melko arvaamaton sairaus. Yleiskunto voi mennä nopeasti huonoksi, kun hapetus huonontuu.

Henkisesti en voi kovinkaan hyvin. Toki minulla on ihan hyviäkin hetkiä, mutta suru on saanut minut jo kunnolla kiinni. Hetkittäin se lyö jo kovinkin aalloin. Vauhtia aalloille on antanut nämä päivät: eilinen lapsettomien lauantai ja tämän päiväinen äitienpäivä. Yritän muistuttaa itselleni, että riittää, kun jaksan huolehtia kaikesta välttämättömästä, jaksan huolehtia itsestäni ja pysyn jotenkin elämän syrjässä kiinni. Arkirytmistä on nyt useamman päivän ajan pystyttävä itse huolehtimaan, sillä mieheni lähti kauas eurooppaan koulutusmatkalle. Onneksi vasta nyt, eikä viikko sitten. Se olisi ollut meille molemmille liian hurja ja kuormittava tilanne, kun ei tämäkään helppo ole.

Päässäni on viime päivinä risteillyt valtavasti kysymyksiä, mutta en ole jaksanut takertua niihin liian tiukasti. Kysymykset tuntuu turhauttavalta, kun ei niihin kukaan tiedä vastauksia. Ymmärsin vasta eilen, mitä me menetimme ja kuinka paha tilanne oikeasti oli. Vaikka selvisin kutakuinkin vähin vaurioin, oli tilanne hengenvaarallinen. Minä en kuollut, mutta minun sisälläni elänyt kauan ja kovasti odotettu elämä kuoli. Onneksi en tiennyt ennen leikkausta, että sydän jo löi. Sen tiedon kanssa leikkauksen odottaminen useita tunteja olisi ollut todella musertavaa, kun se on sitä jälkeenpäinkin. Juuri nyt ei ole sanojakaan sille tuskalle, jota tunnen…

Tänään eräs sukulainen soitti minulle pitkästä aikaa. Hän oli facebook-päivityksistäni tehnyt johtopäätöksiä, ettei kaikki ole kunnossa ja soitti kysyäkseen “mitä kuuluu?” Tuo kysymys on ollut jo pitkään minulle todella vaikea, koska olen joutunut aina puntaroimaan, kuinka paljon uskallan kenellekin kertoa. Vain pieni määrä ihmisiä tietää meidän lapsettomuudesta, hoidoista sekä kipeistä menetyksistä. Omista sukulaisistani vain siskoni. Juuri nyt olen väsynyt ihan kaikkeen, etenkin kiertelemään, kaartelemaan ja esittämään jotakin muuta, mitä en ole. Sain sanottua sukulaiselleni, että kysymykseen on nyt vaikea vastata ja aloin itkemään. Hetken keräsin itseäni ja aloitin kertomisen kuluneista päivistä. Lopulta tulin pudottaneeksi koko pommin alas. Itkin ja kerroin kaiken. Useampaan otteeseen hän sanoi, että sanattomaksi vetää. “Ei pysty muuta kuin kuuntelemaan hiljaa”, hän sanoi selvästi järkyttyneenä. Niin.. eihän tässä itselläkään ole sanoja tälle kaikelle vääryydelle, jota on joutunut kokemaan.

Olisin varmasti jättänyt sukulaiselleni kertomatta, jos olisin ollut vähänkään henkisesti vahvempi hänen soittaessaan. Juuri nyt tämä lapsettomuuden kipu ei tahdo pysyä sisälläni ja minulla on tarve kertoa, mitä minulle todellisuudessa kuuluu; kuinka huonosti oikeasti menee. Tekisi mieli hetkittäin ihan huutaa tuskaa ulos! Mutta tämä on niin kipeä kohta, etten uskalla edes kuiskata sitä julkisesti. Liian pelottavaa! On ollut todella huojentavaa, kun olen saanut ilmaistua jotakin ulos tämän blogin kautta, vaikka en todellakaan ajatellut kirjoittaa tänne näistä asioista, ainakaan vielä. Kirjoittaminen on ollut vapauttavaa ja helpottavaa. Onhan tämäkin jo tietynlainen kaapista ulos tulo.

Kommentoi