Itse olen vahvasti sitä mieltä, että työ on ihmiselle kokonaisvaltaisesti katsottuna yleensä hyväksi, koska työ antaa elämään paljon sisältöä ja voimavaroja. Mutta se voi myös vaatia osansa. Joskus liiankin ison osan voimavaroista. Nykyinen työni on pitkälti näyttöpäätetyötä ja tärkeinpinä työvälineinä toimivat tietokone ja oma pääni. Jos tietokone ei toimi, voi ottaa käyttöönsä uuden, mutta jos pää ei toimi, on työtä mahdotonta tehdä. Pää on siis jotenkin yritettävä pitää toimintakykyisenä ja mukana kaiken tämän elämän myrskynnän keskellä. Toki, jos työntekijän pää ei toimi, voi työnantaja tehdä radikaaleja liikkeitä; toimimaton yksilö heitetään pois laudalta ja korvataan vaivihkaa uudella yksilöllä. Mutta sitä tietomäärää, joka toimimattomassa päässä on, ei saada käyttöön.

Rankka elämänvaihe on tuonut mukanaan minulle ison työssä jaksamisen dilemman. Sen kanssa olen paininut jo pari vuotta ja sinä aikana onkin sairauslomia ollut melko paljon. Mutta yksikään sairausloma ei ole ollut turha. Minä olen halunnut koko ajan olla töissä ja pysyä jotenkin tämän yhteiskunnan syklissä mukana, mutta en vain aina ole joka hetki siihen kyennyt. Vaikka suurin osa sairauslomistani onkin kirjoitettu fyysisen syyn vuoksi, on kaiken taustalla koko ajan kulkenut henkinen jaksaminen ja väsymys. Fyysinen ja psyykkinen kulkeavat tiukasti käsi kädessä; fyysiset rasitteet kuormittavat psyykettä ja psyykkeen kuormitus puskee ulos fyysisinä oireina. Näin ainakin minulla.

Nyt olen ollut ilman sairauslomia yhtäjaksoisesti kesäkuun alusta asti töissä; toki heinäkuussa pidin kuukauden kesäloman, mutta silti olen työssä jaksamisestani ylpeä. Uskon, ettei kenellekään ole helppoa palata seitsemän viikon sairausloman jälkeen töihin, saati sitten vaihtaa puolitoista viikkoa töihin paluun jälkeen kokonaan työtä ja työtehtäviä. Koko lähtöasetelma oli minulle todella vaativa ja rankka, sillä koko kevääni oli ollut niin hurjan rankka ja armoton. Mutta minä tein sen; palasin töihin, uusiin tehtäviin ja uuteen yksikköön.

Viimeinen kuukausi on töissä ollut todella hektistä ja kuormittavaa, mikä on saanut minut myös pelkäämään jaksamiseni puolesta. Tekemätöntä työtä on paljon. Erinäköisiä askareita ja yhteydentottoja tulee jatkuvasti, mikä on aiheuttanut sen, etten ole ehtinyt tehdä niitä tehtäviä, jotka ovat täysin minun yksin hoidettavia. Olen joutunut harjoittelemaan toden teolla sitä, miten rajaan omaa työmäärääni ja miten sanon ei. Tunnolliselle, kiltille ja avuliaalle ihmiselle se on hyvin vaikeaa. Samalla olen koko ajan siinä ristiriidassa, että minun pitää tehdä parhaani, jotta ”ansaitsen” paikkani ja turvaan työnäkymiäni tulevaan. Koen olevani koko ajan altavastaajana ja tietyllä mittapuulla viallinen yksilö, kun sairauslomia on kertynyt niin paljon, vaikka teen työssäni parhaani. Minä en riitä, vaikka teen parhaani. Tämä asetelma on omiaan antamaan vauhtia synkälle masentuneelle ajatukselle ja sitä on vaikea pysäyttää.

Tiedän laittaneeni itsestäni taas kaiken peliin, mutta en voi muutakaan. Edelleenkäänhän en tiedä, mitä teen lokakuun jälkeen?! Kun minut viime keväänä tiputettiin tylysti laudalta, pääsin onneksi periksiantamattomuuteni ansiosta muutaman kuperkeikkan kautta takaisin jaloilleni. En tiedä, selviänkö tässä tilanteessa, näin pian uudelleen laudalta heittämistä? En ainakaan yhtä tylyä laudalta heittämistä! Henkistä kanttia viimeisen parin vuoden ajan on kulutettu liian rajusti, eikä palauttavaa aikaa oikeasti ole ehtinyt olla. Sitä ihan tavallista työarkea, joka kasvattaa ja kerryttää minun työminäni itsetuntoa ja pitää masentuneen ajatuksen kurissa. Koko ajan on läsnä turvattomuus ja epävarmuus sekä tunne siitä, etten riitä.

En uskalla ajatellakaan, että mikä tilanne nyt olisi, jos eläisin samanlaisilla rautavarastoilla kuin vuosi tai puoli vuotta sitten! Olisin todennäköisesti tippunut tästä oravanpyörän vauhdista jo aikaa sitten!! Kirjoitin postauksessa Kaksin käsin rautaa, kuinka raudanpuutettani on korjattu useamman kuukauden ja edelleen otan rautaa säännöllisesti. Vaikka olenkin ollut viimeisen kuukauden aikana väsynyt ja pääni on hetkittäin ollut työpäivien loppuvaiheilla todella raskas, pääni on pysynyt toimivana. Sitä samanlaista aivosumua ei enää ole ollut, mikä on aivan ihana tunne. Muutos on merkittävä. Raudalla on siis ollut minun työssä jaksamisessa valtava merkitys! Mutta pelkällä raudalla ei korjata koko elämän aiheuttaman kuormituksen vaurioita. Siihen tarvitaan tasaista ja turvallista arkea.

One thought on “Työssä jaksamisen dilemma”

Kommentoi