Ihmisen ei ole pidemmän päälle hyvä olla yksin. Ei kenenkään. Useaan otteeseen olen todennut, että elämäni olisi todella kurjaa ilman rinnalla kulkijaa. Tiedän sen hyvin, koska olen liiankin paljon elämäni aikana joutunut selviämään yksin, olemaan yksin. Onneksi nyt on toisin. Reilu yhdeksän vuotta sitten tapasin ensimmäisen kerran mieheni. Olin ollut ilman parisuhdetta sitä ennen useita vuosia ja pelkästään toisen ihmisen lähelle päästäminen oli melkoisen kynnyksen takana. Mies sinnikkäästi pyrki elämääni, vaikka yritin alkuun häntä hätistellä kertomalla ensin kaikki huonot puoleni. Täytyy näin jälkeenpäin sanoa, että minulla oli jokseenkin nurin kurinen ja hassu tapa tehdä vaikutus toiseen ihmiseen 😀

Meidän yhteisen taipaleen alku ei ollut mitenkään tavallinen tarina. Se ei ollut pelkkää rakastuneena pää pilvissä leijumista, vaan hyvin paljon synkkiä sävyjä. Kuukausi tapaamisemme jälkeen kohtasimme sellaisia kokemuksia, jotka veivät suhteemme hyvin nopeasti sellaisten asioiden äärelle, joita useatkaan eivät kohtaa parisuhteessa moneen vuoteen. Kokemukset pakottivat melkein sokeasti vain uskaltamaan ja luottamaan toiseen ihmiseen, vaikka emme edes kunnolla tunteneetkaan toisiamme. Oli päästettävä toinen lähelle, ihan iholle, koska elämä tuntui yksin niin turvattomalta. Meitä opetti ja satutti armoton kuolema. Ensimmäisen neljän kuukauden sisään oli neljät hautajaiset ja viidennet olivat vielä pisteenä iin päälle loppuvuonna. Näissä jokaisessa olin itse omaisten/lähisuvun rivissä. Tuntui kohtuuttomalta ja aivan käsittämättömältä! Silloin mieleeni tuli lause, joka edelleen kuvastaa hyvin elämäämme: ilolla ja onnellamme on pitkät ja synkät varjot.

Pitkiä ja synkkiä varjoja on riittänyt näiden vuosien aikana paljon ja yksi niistä on lapsettomuutemme. Vaikeat koettelemukset ovat rikkoneet meitä yhdessä ja erikseen sekä välillä erottaneet meitä toisistamme. Onneksi olemme ymmärtäneet, että meidän on pakko kasvaa varjojen edessä, koska muuten jäämme niiden alle. Kuten kaikissa parisuhteissa, on meilläkin ollut niitä hetkiä, jolloin olemme taistelleet vain ja ainoastaan toisiamme vastaan. En tiedä, kuinka lähellä eroa todellisuudessa olimme alkuvuosien pahimpina hetkinä, kun jääräpäät ottivat mittaa toisistaan. Sillä ei ole enää mitään merkitystä, vaan sillä, että me selvisimme yhdessä ja olemme kumpikin kasvaneet ihmisinä. Olemme kasvaneet vahvemmiksi ja olemme tehneet yhdessä töitä suhteemme eteen.

Miehen nykyinen työ sisältää jonkin verran työreissuja. Miehen poissaollessa minulle on konkretisoitunut, kuinka paljon pelkkä hänen läsnäolonsa vaikuttaa arkeeni; se luo turvaa. Silloin korostuu myös se, kuinka paljon hän auttaa minua ihan käytännön askareissa. Tekee niitä asioita, jotka ovat minulle hankalia. Olen todella kiitollinen siitä, että hän vilpittömästi auttaa ja helpottaa elämääni, eikä koskaan syyllistä siitä, kun elämäni pysähtyy kivusta.

2 thoughts on “Minun peruskallioni”

  1. Rankkoja kokemuksia sulla! Tiedän tunteen kun parisuhteen alku ei ole pelkästään ruusulla tanssimista. Toisaalta kun toinen silti jää alkuvaikeuksien jälkeenkin niin tietää että toinen ei ole heti lähdössä minnekään! Lapsettomuuden ja rankan sairauden kokeneena ole itse sitä mieltä että lapsettomuus on kaikkein rankinta kaikista! Onneksi teille on toisenne. Voimia 💜

    1. Valitettavasti noita rankkoja kokemuksia minulla riittää. Kaikesta en ole edes kirjoittanutkaan… Mutta onneksi kaikesta on selvitty yhdessä ja toivottavasti niin myös tulee jatkumaankin. Se on kyllä totta, että lapsettomuus pettymyksineen ja menetyksineen on pahimmillaan yksi kamalimmista koettelemuksista. Miten rankka lapsettomuuden tie sinulla on takana?

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: