Mieheni lähti sunnuntaiaamuna työreissulle ulkomaille kahdeksi viikoksi. Ensimmäisen yön yksin sain nukuttua hyvin, mutta maanantaiaamuna uni loppui jälleen kerran kesken. Onneksi sillä kertaa vasta puoli kuusi, eikä jo ennen viittä, kuten useampana aamuna. Unihäiriöt ovat yksi inhottavimmista Terolut-lääkityksen sekä myös kortisonin haittavaikutuksista. Nukkuminen, kun ei muutenkaan ole minulle mitenkään yksinkertainen asia. Olen kärsinyt unettomuudesta ja unihäiriöistä niin kauan kuin jaksan muistaa. Tein aamulla ensimmäisenä raskaustestin, vaikka alkionsiirrosta ei ollut kulunut kuin 10 päivää ja klinikan antama testipäivä oli vielä kaukana. Negatiivinen. Soimasin itseäni, kun testasin taas liian aikaisin ja samalla myös kuulin sisälläni masennuksen heräävän eloon. Masennus jatkoi kuin kaikuna soimaamista ja syyttelyä. Ivallista puhetta. Jokin sisälläni sanoi, että onhan se jo kauan aikaa sitten kokemuksien kautta todettu, ettei kehoni voi kantaa elämää. ”Miksi edes kuvitteletkaan muuta?!”

Siirryin aamurutiineihin, koska olin päättänyt mennä töihin. Takana oli yli kuukauden mittainen sairausloma. Kertaalleen yritin jo edeltävällä viikolla palata, mutta päädyin naisten päivystyksen kautta takaisin kotiin lepäämään. Muutama labra-arvo oli vähän pielessä, vatsaontelossa ylimääräistä nestettä ja munasarjat edelleen stimulaation jälkeen kookkaahkot. Diagnoosiksi sain lievän munasarjojen hyperstimulaation sekä kehoituksen levätä, juoda paljon nestettä ja seurata vointia. Lepo auttoi fyysiseen oloon, mutta jälleen kerran negatiivisen raskaustestin tekeminen sai minut henkisesti romuttuneeksi. En halunnut epäonnistua uudestaan töihin paluuyrityksessäni, joten tartuin aamurutiineihin kuin viimeiseen oljenkorteen. Rutiinit ovat minulle tärkeitä, koska ne pitävät minut elämässä kiinni. Ne pitävät kehon liikkeessä ja mielen kutakuinkin kasassa. Tein itselleni kaurapuuron, kuten lähes jokainen aamu. Kun otin valmiin puuron mikrosta, mieleeni iski läpi terävänä ajatus ”Entä jos vain päästäisinkin elämän syrjästä irti ja antaisin kaiken vain mennä?” Unenpöppöröinen mieleni vähän säikähti, koska pimeys iski voimallisesti otteensa minuun, enkä ollut osannut varautua sillä hetkellä niin voimakkaaseen merkityksettömyyden tunteeseen. Tämä tunne on tuttu, liiankin tuttu. Tiedän, että se vie minut täysin mukanaan, jos se saa vallan. Siksi yritin karistaa tukehduttavia ja lannistavia ajatuksiani pois päästäni ja keskityin rutiinien suorittamiseen.

Sain itseni työpaikalle, vaikka merkityksettömyyden tunteessani minun oli vaikea löytää motivaatiota työhön tai ylipäätään työpaikalle menemiselle. Pitkän sairausloman jälkeen töihin palaaminen vaatii henkisesti hyvin paljon, sillä työrutiineista on ollut liian kauan poissa. Kesken jääneet työtehtävät on otettava uudelleen haltuun sekä päästävä jotenkin uudelleen kaikesta meneillään olevasta tilanteen tasalle. Poissaollessani tilalleni ei oteta sijaista, joten osin työt pääsevät kasaantumaan, mutta osa asioista on myös edennyt ja takaisin kartalle pääseminen vaatii ponnisteluja. Istuin työpisteelläni, enkä tiennyt mistä aloittaa. Sähköpostilaatikossani oli jälleen kerran valtava määrä lukematonta postia, joka tuntui sillä hetkellä ylivoimaiselta. Avasin Skypen ja ilmoitin työkaverille töihin paluustani. Jouduin poissaoloni vuoksi perumaan hänen kanssaan useamman palaverin ja tiedän sen haitanneen hänen työn tekemistä ja asioiden etenemistä. Hän oli hyvin ilahtunut paluustani ja sovimme hänen kanssaan palaverin. Sain tehtyä ensimmäisen kalenterimerkinnän työkalenteriini ja se helpotti tunnetta vähäsen. Samaan aikaan lähiesimieheni tuli töihin ja hän toivotti minut tervetulleeksi halauksen kera. Koskaan en ole saanut niin lämmintä vastaanottoa ja sillä oli ihan valtava merkitys siihen, että sain itselleni työmotivaation siemen itämään. Pystyin karistamaan merkityksettömyyden tunnettani vähän kauemmaksi ja saamaan itselleni tunteen, että minun olemassa ololla on väliä ja merkitys. Tunsin iloa ja sen voimalla aloin kahlaamaan sähköpostiani läpi.

Fyysisesti olin edelleen puolikuntoinen. Luonnollisesti töihin paluu aiheutti rasitusta sen verran, että vatsan alueella alkoi tuntua kipua parin tunnin istumisen jälkeen. Viikon jokainen työpäivä oli kivulias ja etenkin iltapäivät olivat haasteellisia, kun munasarjat painoivat ja kipu säteili selkään sekä kylkiin. Tunnen olevani fyysisesti aivan rapakunnossa, koska en ole kuukauteen pystynyt harrastamaan liikuntaa. Ensin en kyennyt liikkumaan lihaksistoni kovien kipujen ja kramppien vuoksi, ja seuraavaksi vuorossa oli lähes kokonaan vuodelepoon vienyt lapsettomuushoito. Tämä hoito on ollut fyysisesti ehkä rankin tähän astisista ja toipuminenkin näkyy menevän vaikeimman kautta. Ja kun tähän lisätään vielä hoidon tuoresiirron lopputulos, tuntuu tilanne kohtuuttomalta ja epäreilulta. Henkisesti jouduin viikon aikana käymään läpi rajut pettymyksen tunteet. Alkionsiirron epäonnistuminen alkoi maanantaista alkaen vahvistua minulle hiljalleen hetki hetkeltä. Mieli sukelsi päivä päivältä syvemmälle ja hetkittäin tunsin tukehtuvani. Keskiviikkoaamuna tein jälleen kerran negatiivisen raskaustestin ja jätin samantien klinikan lääkärille soittopyynnön, jotta sain keskustella hänen kanssaan tukilääkityksen lopettamisesta. Lääkärini ei olisi vielä halunnut “luovuttaa” ja pyysi, että olisin käyttänyt Terolut-lääkitystä lauantaille asti, jolloin siirrosta olisi kulunut 14 vuorokautta. Lääkäri lisäsi kuitenkin vielä, että itse teen päätöksen lääkityksen suhteen. Sanoin hänelle, että voin yrittää, mutta en voi luvata mitään. Tunnen kehoni ja sen tuntemukset tuntuivat valitettavan tutuilta, masentavilta ja lannistavilta. En nähnyt enää mitään toivoa. Pettymys kidutti minua jälleen kerran hitaasti. Se riuduttaa jokaikinen kerta päiviä ja vie mukanaan pimeyteen. Se antaa masennukselle vettä myllyyn ja saa katkeruuden nousemaan vahvana pintaan. Lääkäri oli hyvin pahoillaan siirron epäonnistumisesta, mutta yritti valaa minuun toivoa pakkasessa olevien alkioiden osalta. Onneksi joku vielä jaksaa nähdä toivoa, sillä itse en pettymyksen vetäessä toistuvasti minua pimeyteen enää jaksa nähdä toivoa. Päädyin lopettamaan Terolutit lopulta torstai-iltapäivällä, kun vuoto pyrki toistuvasti lääkityksestä huolimatta läpi. Henkisesti tuska hellitti tämän päätöksen jälkeen vähän. Sain luovuttaa, eikä minun tarvinnut enää pitää epärealistista toivoa yllä. Annoin väistämättömän tapahtua ja surun vyöryä ylitse.

Vaikka töissä oleminen oli hetkittäin henkisesti ja fyysisesti vaikeaa, olin kiitollinen siitä, että sain sen kautta muuta ajateltavaa. Pystyin ainakin hetkiksi keskittymään täysin johonkin muuhun kuin itseeni ja omiin vaikeisiin asioihini. Nyt viikonloppuna olen paljon miettinyt sitä, kuinka valtavasti työ ja työyhteisö merkitsee minulle, ja kuinka paljon etenkin lähiesimiehen taholta tullut pieni huomio auttoi minua eteenpäin. Olenhan aiemmassa työyhteisössä myös kokenut sen toisen äärilaidan. Kun viime keväänä palasin seitsemän viikon sairauslomalta, ei lähiesimieheni noteerannut paluutani mitenkään. Istuin silloin iltapäivällä toisen työkaverini työhuoneessa vaihtamassa kuulumisia ja lähiesimies tuli sanomaan jotakin työkaverilleni. Minut huomattuaan hän totesi “ai, kato moro!”. Ihan kuin hän olisi täysin unohtanut minun olemassa olon ja sen, että palaan töihin, mikä tuntuu erityisen kummalta, kun ilmoitin hänelle ennen sairausloman loppua erikseen, että olen tulossa töihin. Kontrasti aiemman ja nykyisen lähiesimiehen välillä on aivan valtava, kuten sen myötä myös työyhteisöllä. Henkisesti en todellakaan olisi enää jaksanut aiemmassa työyhteisössä pitkään, joten siinä mielessä olen tyytyväinen sen työn loppumiseen. Olen hyvin kiitollinen, että onni oli sen verran myötä, että sain heti uuden työtehtävän uudessa työyhteisössä ja saan nyt työskennellä ihanien ja välittävien ihmisten keskellä.

 

Kommentoi