Viime aikoina olen tietoisesti hukuttautunut töihin. Se on ollut varsin helppoa, sillä töitä on paljon ja työmäärä on resurssointiin nähden selkeästi epäsuhteessa. Käytännössä minulla on töitä niin paljon kuin vain ehdin, jaksan ja viitsin tehdä. Minun työni luonteen vuoksi on hyvin tavallista, että suurin osa työpäivistä on lähes täynnä erilaisia palavereita ja tapaamisia. Kun mukaan sommittelen omat pääasiallisesti virka-ajalla hoidettavat terveysmenot, joudun välillä pelaamaan melkoista kalenteritetristä, jotta saan kaikki sovitettua järkevästi. Tilannetta onneksi helpottaa huomattavasti liukuva työaika ja luottamus, jota saan nauttia lähiesimieheni puolelta. Virallisestihan minun pitäisi kysyä kaikkiin virka-ajalla oleviin omiin menoihin lupa esimieheltä, mutta hän luottaa, että osaan itse organisoida ja priorisoida kalenteriani työtehtävien osalta. Hänen näkökulmasta tärkeintä on, että työtehtävät hoituvat asianmukaisesti ja hommat pysyvät ainakin suurinpiirtein koko ajan etenevässä liikkeessä sekä palaverit hoidettua asianmukaisesti. Minun ei siis tarvitse erikseen kysellä lupaa menemisilleni, jos kyseessä on nimenomaan oman terveydenhoitaminen ja siitä huolehtiminen.

Viime aikoina olen ollut sen haasteen edessä, etten ehdi tehdä töitäni ihan ajallaan ja lähes jokainen palaveri kasvattaa tekemättömien töiden listaa. Hetkittäin tuntuu, että olen koko ajan askeleen jäljessä ja se ei ole kiva tunne ollenkaan, kun se voi viedä pahimmillaan täysin kokonaan hallinnan tunteen. Etenkin silloin kun olen väsynyt, alkaa kokonaisuuden hallinta olla haastavaa ja koen todella paljon kuormittuneisuutta tekemättömien töiden listastani. Olen tietotyöläinen ja asiantuntija, mikä tarkoittaa sitä, että minun oma pää on pääasiallinen työvälineeni tietokoneen lisäksi. Kaikki työasiat ovat aina päässä ja kulkevat myös mukana joka paikkaan. Etenkin silloin, kun töiden suhteen on hyvin paljon stressiä, joudun todella paljon miettimään, miten saan oman pääni vapaa-ajalla pois työmoodista. Miten pysäytän työasioiden ajattelun? Ja miten lepuutan päätäni ja aivojani? Pää, kun ei aina pelkällä käskemisellä lopeta ajattelemista, jos työt stressaa.

Aloitin näissä työtehtävissäni vuosi sitten kesäkuun alussa. Olin sitä ennen ollut jo useamman vuoden samassa organisaatiossa, mutta eri yksikössä ja eri tehtävissä. Voin siinä työssä pahoin, vaikka pidinkin työstä ja työtehtävistä. Suurin pahoinvointia aiheuttavat tekijät oli työnjohdolliset tekijät ja lähiesimiehen toiminta sekä hänen sanomisensa. Lähiesimieheni oli joskus todella tahditon ja hän päästeli suustaan useita sammakoita, jotka olivat toisinaan aivan lannistavia. Hän ei persoonana ole erityisen taitava sosiaalisesti, eikä hän osannut juurikaan antaa positiivista palautetta tai kiitosta. Työsuhteeni loppuvaiheessa en myöskään enää pystynyt luottamaan, että hän pitäisi luottamukselliset asiat itsellään, mikä oli minulle erityisen loukkaavaa.

Työyhteisö ja ihmiset joiden kanssa teen töitä ovat joitakin poikkeuksia lukuunottamatta ihania ja välittömiä ihmisiä. Tunnen iloa, kun saan tehdä heidän kanssaan töitä ja saan auttaa heitä erilaisten tehtävien ja projektien eteenpäin viemisessä. Olen tämän vuoden aikana todella ymmärtänyt kiitoksen ja positiivisen palautteen merkityksen ja sen, kuinka pienillä positiivisilla asioilla on valtava voima. Olen myös kokenut, että saan olla tässä työyhteisössä oma itseni. Juuri sellainen kuin olen, kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Koen saavani arvostusta ja kiitosta tekemistäni työtehtävistä. Niiden voimalla jaksaa hyvin selättää hankalampiakin tilanteita ja päiviä.

Se, että työyhteisössä koen saavani olla oma itseni on minulle hirvittävän tärkeää, sillä terveyteni, tai siis pikemminkin sairauteni vuoksi koen herkästi olevani tietyllä tavalla huonompi kuin terveet. Tähän vaikuttaa luonnollisesti eletty elämä, lapsuuden kokemukset, koulukiusaaminen ja kaikki, mitkä ovat rikkoneet minuuttani. Jos tämän minun sisäisen arvottomuuden tunteen lisäksi koen, ettei ympärilläni olevat ihmiset arvosta tekemääni työtä, alkaa se näin vaikean elämän keskellä nakertamaan todella pahasti pääkoppaa. Se näkyi vahvasti aiemman työsuhteeni aikana, jolloin uuvuin useita kertoja ja myös uupumuksen käydessä pahemmaksi vajosin pimeyteen, kun elämä kolhi liikaa. Olen todella kiitollinen, että olen saanut kammettua kerta toisensa jälkeen itseni pimeydestä takaisin valoon ja elämään. Nyt vähän etäämmältä katsottuna ymmärrän, ettei silloin työ kannatellut minua samalla tavalla kuin nyt koen sen kannattelevan. Vaikka työni onkin välillä kuormittavaa, koen saavani työstä ja työyhteisöstä enemmän positiivista kuin koskaan aiemmin.

Olen juuri nyt lähes kesäloman kynnyksellä ja voi, kuinka olenkaan sen tarpeessa! Tämä johtuu juuri siitä, että viime aikoina elämässäni on ollut paljon isoja, kuormittavia ja myös ravisteleviakin asioita, mikä on selvästi vaikuttanut työtehooni laskevasti. Huomaan myös, että sietokyky erilaisille hankalille tilanteille on huonompi, eikä minulla tahdo oikein löytyä voimaa isojen asioiden hoitamiseen samalla tavalla kuin ennen. Myös se on alkanut nakertamaan ja stressaamaankin jossain määrin, että työpäivät koko ajan vähenevät, mutta tekemättömien töiden lista ei ole vielä riittävän lyhyt. Paljon on isoja asioita, jotka pitäisi saada hoidettua ennen lomaa eli ensi viikolla. Samalla takaraivossani jyskyttää pelko siitä, että juuri nyt elän taas niitä hetkiä, että tilanne voi fyysisen vointini vuoksi eskaloitua milloin tahansa ja miten tahansa. En pääse mitenkään eroon siitä ajatuksesta, että fyysisessä voinnissani voi tapahtua jotakin niin mullistavaa, että maailmani voi hetkeksi järkkyä ja suistua raiteiltaan. Vaikka kuinka toivoisin itselleni hyvää, menneet kokemukset ovat jättäneet minuun todella syvän jäljen ja pelko, erityisesti menettämisen pelko on tiukasti ihossa kiinni. Se on aivan liian tiukasti kiinni jokaisessa solussani, eikä päästä otteestaan hetkeksikään. Sen pelon kanssa on vain elettävä. Päivä kerrallaan.

Voi, kunpa joskus voisin ja osaisin elää elämääni jotenkin muuten kuin vain päivän kerrallaan…

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: