Otsikon mukaisen kommentin sain kuulla, kun Tyyppi oli noin vuoden ikäinen. Kommentti tuli täysin pyytämättä ja tilaamatta. Se satutti, enkä pystynyt sanomaan tilanteessa yhtään mitään. Lamaannuin kivusta, joka viilsi sisältäni. Tunsin vihaa, pettymystä ja koin olevani epäonnistunut. Jälkeen päin mietin, miksi vaikenen tällaisissa tilanteissa, joissa tahdittomat kommentit satuttavat. Kun toinen ihminen kommentoi varomatta aiheesta, joka ei hänelle kuulu ja aihe on yksityistä, herkkää ja kipeääkin, loukkaa syvältä. Puhuin asiasta mieheni kanssa useita kertoja, koska asia vaivasi minua ja asia on tietenkin meidän yhteinen. Kysyin häneltä mielipidettä siitä, jos joskus vastaavissa tilanteissa sanon takaisin jotakin, mikä paljastaa lapsettomuuskokemustamme?! Hän ei kokenut sitä mitenkään pahana asiana, jos näin kävisi.
Tyypin ollessa reilu puolitoista vuotta tuli sitten tilanne, jossa harvakseltaan tapaamani sukulainen tuli uuden miesystävänsä kanssa käymään. Mies on hyvin puhelias ja vitsikäs vanhempi herrasmies. Keskustelimme siinä Tyypistä ja yhtäkkiä hän vitsikkäästi ja kiusoitellen kysyi ”noo, milloinkas te teette toisen?” Hieman ehkä itsenikin yllättäen kylmän viileästi totesin ”Tyyppi on meidän neljäs. En tiedä tuleeko viidettä?!” Pidin katseeni tiukasti kiinni vieressäni leikkivässä Tyypissä, sillä pahaolo vyöryi läpi voimakkaasti. Kurkkua kuristi, sydän takoi vimmatusti ja tunsin täriseväni. Itketti, mutten halunnut siinä tilanteessa antaa kyynelten tulla, sillä se olisi riisunut minut liian paljaaksi. Kommenttini kuultuaan mies melkein huudahti hämmästyksestä ”Neljäs?!?”. Vaikka en häntä katsonut, tunsin hänen järkyttyneen ja jossain määrin liikuttuneen. Alkureaktion jälkeen mies oli vaitonaisempi, ja siirtyi muihin puheenaiheisiin. Tunsin kipua, mutta myös voiton riemua: laitoin hänelle jauhot suuhun! Toivon todella, että hän oppi jotakin tästä meidän kohtaamisesta!
Viimeisin vastaava tilanne oli juuri, kun olimme uskaltaa haaveilla toisesta lapsesta ja palanneet hoitoihin. Kävimme Tyypin kanssa vaunuilla kaupassa ja menomatkalla hän työnsi tyhjiä vaunuja matkien paloauton ääntä. Hän oli ihana, hellyyttävä ja hauska, joten otin tästä hauskasta tilanteesta videon ja julkaisin sen some-storeihin. Iloni vaihtui äkisti pahaan mieleen, kun sain mummoikäiseltä sukulaisnaiselta kommentin videoon, että vaunuista puuttuu sisko tai veli kaikenmaailman hymiöiden kera. Syvälle iskevämmän kommentista teki se, että hän tietää lapsettomuushistoriasta ja menetyksistämme! Tunsin tulleeni niin pahasti loukatuksi, että minun oli pakko tarttua kommenttiin. Kirjoitin hänelle, että kommentti kolahti ja pahalla tavalla: ”Meidän vaunuissa olisi ollut jo aikoja sitten pieniä ihmisiä, siskoja tai veljiä, jos se olisi meistä kiinni. Mutta kun ei ole!! Siksi AINA tällaiset kommentit, jotka millään tavalla koskettaa perheen kokoa tai lapsien määrää tai olemassa oloa tai olemattomuutta, satuttaa todella syvältä.” Asiasta kävimme keskustelua viesteillä ja hän oli hyvin pahoillaan ajattelemattomuuttaan. Hän poisti kommentin.
Tietyllä tavalla näiden tilanteiden kautta, joissa olen uskaltanut sanoa vastaukseksi todellisuuden ja inhorealismin, jossa elämme, on auttanut itseäni purkamaan lapsettomuuden aiheuttamaa epäoikeuden mukaisuuden tunnetta. Sitä epäreiluutta, joka ei anna meille enää ikinä mahdollisuutta ajatella näitä asioita vitsikkäinä, leikkisinä tai kepeinä keskustelun aiheina. Mutta hirveän herkästi edelleen olen hiljaa ja vaikenen. Jotenkin koen, että aihe on minulle edelleen liian kipeä ja olen kaiken kokemani jälkeen vereslihalla. Aika, Tyypin kanssa eläminen ja uusi pieni elämän ihme kohdussa kasvamassa ovat tehneet paljon korjaavaa kokemusta ja eheytymistä, mutta koen tarvitsevani edelleen aikaa eheytymiseen. Kaikki se, mitä olemme lapsettomuuden ja lapsettomuushoitojen kautta joutuneet kokemaan ovat olleet kokemuksina todella rikkovia. Ne rikkoivat minut henkisesti todella pahasti ja myös osin fyysisesti. Ne rikkoivat myös meidän parisuhteen, mutta jotenkin ihmeen kaupalla olemme selvinneet yhdessä tänne asti ja meillä on edelleen yhteinen tulevaisuus. Olen omalta osaltani ollut hyvin surullinen kaikesta siitä, millaiseksi raastavat kokemukset minut teki ja mitä ne saivat yhdessä jo valmiiksi traumatisoituneessa mielessäni ja minussa aikaan. Ei ole ollenkaan ihme, että tahdittomissa tilanteissa jäädyn ja lamaannun. Lapsettomuuden kokemukset ovat olleet minulle iso trauma; trauma trauman päällä. Eheytyminen kaikesta näistä on pitkä prosessi.