Viimeksi kirjoitin diagnoosin odottamisen vaikeudesta, kivusta ja kivun kohtaamattomuudesta. Kehollisuudesta. Erinäisten tapahtumien vuoksi aloin peilaamaan kirjoittamaani pelon ja tunteiden valossa. Miten niitä on kohdattu? Onko ne kuultu? Onko minua kuultu?

Juuri tällä hetkellä minulla on paljon pelkoa. Ahdistusta. Nämä raskaat tunteet eivät onneksi ole vielä iskeneet aivan täysin kanveesiin, mutta se lamaantumispiste ei taaskaan ole ollut kovin kaukana. Lapsettomuus ja sen tuomat pettymykset ja menetykset ovat olleet tällä hetkellä se suurin myrskyn aiheuttaja. Minun menneisyydessäni on paljon traumaattisia kokemuksia, joissa ovat pelkojen ja ahdistuksen juuret. Ne ovat todella syvällä. Lapsuuteni turvattomuus on se, josta edelleen kärsin valtavasti. Haavat siltä osin ovat niin syvät, etteivät ne koskaan parane. On vain opittava elämään kipeyksien kanssa. Niiden päälle, kun lisätään lapsettomuuden rankat kokemukset, vaati todella paljon tahtoa ja mielenlujuutta, etteivät tunnemyrskyt vie minua nyt täysin mennessään. Tai masennus, jota yritän kokoajan karistaa matkastani. Kun lapsettomuushoitokuviot taas aktivoituivat tauon jälkeen, aktivoitui siihen päälle viime kevään kipeät tunteet, joista kaikkia en ole kyennyt edes käsittelemään. Niille ei ole ollut tilaa siellä, missä luulin sitä olevan. Niille ei ole ollut kuuntelijaa siellä, missä olen olettanut sen olevan!

Kesän/hoitotauon aikana olen tietoisesti rajannut asioita, jotta olen päässyt kunnolla tavallisen elämän rytmiin kiinni. Koska en voi estää tulevien myrskyjen nousua, olen tietoisesti yrittänyt vahvistaa pientä paattiani, jotta selviäisin myrskyistä. Se myrsky on jo noussut raivoamaan ja hetkittäin se vie minua aivan täysin. Se pelottaa. Kaikki siinä pelottaa. Pahinta on se, etten tässä kohtaa voi itse tehdä mitään. Tai oikeastaan vieläkin pahempaa on se, etten voi tietää kuinka kauan myrsky tulee kestämään ja kuinka suurella voimalla se tulee raivoamaan? Viime kevään myrsky vei minut äärimmilleni ja se on jättänyt jälkensä sisimpääni. Kuten myös fyysisetkin jäljet. Leikkaushaavat muistuttavat vieläkin joinakin päivinä kivullaan kokemastamme menetyksestä ja silloin herkästi surun aalto vetää ylitseni. Pelko siitä, että asiat voivat uudestaan mennä pahasti pieleen, jopa hengenvaarallisesti, on iskostunut minuun syvälle. Menetyksen kipua on henkiseltä osin todella vaikeaa pukea sanoiksi. En löydä sille läheskään aina sanoja. En voi tehdä sitä väkisin. En voi pakottaa, sillä silloin koen tekeväni väkivaltaa itselleni. Kuin yrittäisin avata väkisin kiinni vetäytyneen simpukan. Vastentahtoisesti.

Minulle ovat vaikeita tilanteita ne, joissa koen, etten hallitse tilannetta. Se johtuu turvattomuuden haavasta. Tunnen itseni ja tiedän omat rajani, joten tiedän varsin hyvin myös ne pisteet, joiden ylittäminen on vaarallista. Ne, mitkä laukaisevat sisälläni hallitsematonta myrskyä. Herättää niitä tunteita, jotka kuluttavat minut äkkiä uuvuksiin. Herättävät kehooni muistoja, joita en kykene yksilöimään, muistamaan tai erittelemään. Jos en saa itse päättää, mitä tahtia puhun kipeyksistäni, on katastrofi väistämätön. Minulle tehdään väkivaltaa! Sen jälkeen puhuminen on entistäkin vaikeampaa, sillä turvallisuuden tunne on viety täysin. Mielestäni ei ole liikaa pyydetty, jos toivon, että saan puhua juuri sen verran kuin pystyn? Kuuntelija ei sanoisi, mitä minun pitää tehdä toisin tai sanoisi mitä teen väärin. Näkisi, että minä teen juuri nyt parhaani. Ei neuvoisi tai määrittelisi, mitä tahtia minun tulee kulkea tietäni tai mistä minun pitää puhua. Vain kuuntelisi, vaikka sanoisin vain yhden sanan kerrallaan. Vaikka sanat tulisivat hapuillen, minua ei hoputettaisi. Sanani tarvitsevat oman aikansa ja turvallisuutta, jotta ne uskaltavat tulla äänteiksi. Kun koen turvallisuutta, eikä minun tarvitse pelätä ja suojautua loukkauksilta, ajatukseni jäsentyvät päässäni ja löydän oman ääneni. Uskallan olla minä. Juuri tällainen kuin olen.

One thought on “Kuuletko, kun puhun peloistani?”

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: