Tahtoisin olla tavallinen. Tehdä tavallisia asioita ilman erityisiä pohdintoja ja järjestelyitä. Ihan tavallisia. Kun arkirutiineihin tulee poikkeavuutta, aiheuttaa se yleensä jossain määrin poikkeavuutta voinnissani. Joskus niin paljon, että tavallinen arkikin vaarantuu. Joudun aina ennalta puntaroimaan erilaisten tilanteiden vaikutuksia ja oman jaksamisen rajoja. Käymään ennalta läpi skenaarioita, mitä voi tulla eteen ja miten niistä suoriudun sujuvasti, huomiota herättämättä. En halua olla rajoitteineni huomion keskipisteenä, vaikka ne omassa päässä on pakko ollakin keskiössä. Ja ennen kaikkea joudun pohtimaan, mitkä ovat jälkimainingit?! Kaikella on seurauksensa ja ne yleensä ovat juuri ne lamaavimmat. Kaikella on hintansa.

En juurikaan käy koskaan baarissa, keikoilla tai viihteellä, koska itsessään pelkkä valvominen heilauttaa vointia ja kun lisää kaiken muun tähän päälle, tilanne on täysin hallitsematon ja lihaksisto joutuu liian lujille. Olen aika useasti seuraavana päivänä miettinyt sängynpohjalla laamaavan kivun ja jäytävän jäykkyyden kera, että oliko edellinen päivä kaiken tämän arvoista?! Sillä hetkellä ajateltuna usein ei ole ollut ja se on ajanut minut luopumaan paljosta. En siis sinänsä vietä tavallista nuoren naisen elämää.

Olen siitä kiitollinen, että olen työelämässä ja minulla on kiva työ, vaikka välillä sekin on omanlaistaan selviytymistä. Työelämä asettaa joskus sellaisia tilanteita, ettei niitä voi väistää, on vain otettava vastaan ja hoidettava ne, mitä tehtäväksi annetaan. Vaikka jonkin olisikin vapaaehtoista ja tietäisin sen aiheuttavan minunlaiselle jonkinlaisia hankaluuksia, haluaa sen useinmiten siitä huolimatta tehdä. En ole hyvä kieltäytymään. Pahimpia voinnin heilauttajia ovat työmatkat, joita nykyisessä työssäni on onneksi harvakseltaan. Mutta samalla ne ovat myös antoisimpia, koska ne tuovat väriä työn arkeen. Juuri nyt päivän kestävä työmatka tuntuu vain liian armottomalta, kun olen ollut pari edeltävää viikkoa sairauslomalla. Työterveyslääkärikin kysyi eilen, että jaksanko varmasti?! Vastasin, etten tiedä, mutta pääkään ei kestä enää kotona olemista. Kun kello aamulla herätti 4:15, alkoi hieman pelottaa oma selviytyminen, kun keho ei meinannut millään käynnistyä. Päivästä tulee rankka ja tämän myötä niin myös koko loppuviikosta. Mutta juuri nyt elän tässä ja nyt, enkä murehdi huomisen tuskaa. Nautin tästä hetkestä ja päivästä. Yritän hetken taas olla tavallinen. Ainakin muiden silmissä.

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: