Kun on koko elämänsä tuntenut jatkuvasti pelkoa, on se liiankin tuttu tunne. Niin tuttu, että olen toisinaan sille lähes turta, pyrin pois sulkemaan sen tietoisuudestani ja vaientamaan sen. Mutta ei pelkoa voi vaientaa! Mitä enemmän sitä jätän huomiotta, sitä suuremman otteen se ottaa kehostani. Se kahlitsee kehoni, jumittuu jokaiseen lihakseeni ja istuttaa rauhattomuuden jokaiseen soluuni. Lopulta kehoni ja mieleni ei enää kykene nukahtamaan. Ja niin pelko on taas ottanut hallintaan koko elämäni.

Terapioiden kautta olen oppinut, että traumat, menneisyyden jättämät jäljet ovat suurimmat syyt peloille. Nykyhetkessä koettujen pelkojen juuret voivat olla hyvin syvällä ja pohjautua täysin perusturvallisuuden järkkymiseen. Olen hakenut kirjallisuudesta ymmärrystä itselleni ja tapaani reagoida. Kirjailija ja terapeutti Harri Virtanen kirjoittaa Trauma ja rakkaus -kirjassa “Traumatisoituneelle ihmiselle maailma on vihamielinen paikka. Elämästä häviää jatkuvuuden kokemus, luottamus siihen, että huominen tulee.” Niin totta. Minä näen ulkopuolisen maailman herkästi vaarallisena, joka pelottaa ja jolta pitää suojautua. Etenkin silloin, kun olen ns.henkisesti heikoilla, näen ihmiset pelottavina ja vaarallisina. Minun yksi ydinuskomukseni on, että ihminen on paha ja pelottava. Se on täysin kokemuksen tuomaa. Pelkoni pyrkivät suojaamaan minua vaaroilta ja ovat asettaneet minun kehooni yliherkän hälytysjärjestelmän. Ongelma vain nyt on siinä, etteivät pelkoni aina ole tässä nykyhetkessä realistisia tai konkreettisia. Usein, kun tunnen pelkoa, jota on vaikea pukea sanoiksi, tunnistan olevani se pieni tyttö, joka on kohdannut jotain sellaista, jota ei lapsen olisi kuulunut koskaan kokea. Hän, joka on joutunut yksin kantamaan pelkojansa liian pienenä.

Raskauden myötä pelkoni eivät enää kohdistu vain minuun itseeni. Pelot kohdistuvat meihin, perheeseeni ja kaikkein tärkeimpään, jonka pelkään menettäväni. Koska se kaikkein tärkein on vielä minun sisälläni, tunnen erittäin vahvasti menettämisen pelon kehossani. Menettämisen pelko vyyhtiyttää sisäänsä hyvin paljon monia ulottuvuuksia, joista yksi konkreettinen ja ajankohtainen on synnytyspelko. Se on minulle iso peikko, jota olen nyt useita viikkoja yrittänyt saada murennettua pienemmäksi, jotta voin kohdata sen. Lähtökohtaisesti pelko on ollut niin suurta, etten ole kyennyt ajattelemaankaan synnytystä. Onneksi siitä asetelmasta on tultu jo useampi askel parempaan suuntaan, mutta tietystikään yksin en olisi siihen kyennyt. Marraskuussa äitipolin kontrollissa sain sanottua ääneen pelkoni ja pyysin, että pääsisinkö synnytyspelkopoliklinikalle. Lääkäri otti pelkoni heti vakavasti ja halusi tarkennusta, mitkä asiat pelottavat ja kirjasi sen tietoihini. Siinä kohtaa pelko oli epämääräinen suuri möykky.

Sain joulukuulle ajan pelkopolin kätilölle, jonka kanssa keskustellessa ymmärsin pelkoni ulottuvuuksia. Menettämisen pelon olin jo vahvasti tunnistanut, mutta sen lisäksi pelkäsin hallinnan menettämistä ja myös valtavasti kipua. Vuosien varrella minulla on monia vaikeita kipukokemuksia ja joidenkin niiden kohdalla olen kokenut, ettei kipuani ole pyynnöistä huolimatta lääkitty riittävästi. Se ei ole tullut kuulluksi ja ymmärretyksi! Mm. kohdunulkoisen raskauden yhteydessä koin hyvin rajua kipua ja jouduin vastakkain valtavien epätoivon tunteiden kanssa. Tästä kipikokemuksesta kirjoitin postauksessa Hitaita ja lyhyitä askeleita. Nuo kamalat heräämössä vietetyt minuutit ovat syöpyneet hyvin syvälle mieleeni ja kehooni, enkä oikeastaan vieläkään ole kunnolla pystynyt puhumaan tuosta tilanteesta ilman, että kehoni reagoi vahvasti.

Olen todella kiitollinen kätilölle, sillä hän tavoitti todella hyvin pelkojani ja osasi hyvin löytää niihin heti konkreettisia minua auttavia keinoja. Tärkeimpänä seikkana hän nosti esille kivunhoidon ja kysyi, että haluaisinko keskustella etukäteen anestesialääkärin kanssa synnytyksen kivunhoidosta. En osannut ajatellakaan, että se olisi mahdollista, sillä olen tavannut tähän mennessä anestesialääkäreitä vain hetkeä ennen leikkausta, ennen kuin minut on tainnutettu uneen. Siinä ei hirveästi ehdi jutella mistään! Luin omakanta-palvelun kirjauksesta, että kätilö oli kysynyt asiasta äitipolin lääkäriltä ja sen mukaan anestesialääkärin tapaaminen pyrittiin järjestämään tammikuussa olevan synnytystapa-arvion yhteyteen.

Jokin aika sitten oli äitipolin kontrolli, jonka yhteydessä tehtiin synnytystapa-arvio. Kokonaisuudessaan se käynti oli todella hyvä! Äitipolin lääkärin kanssa kävimme läpi niin alatiesynnytyksen kuin sektion hyödyt ja riskit yleisellä tasolla sekä keskustelimme myös siitä, mitä ne tarkoittavat lihassairauteni huomioiden. Lisäksi keskustelimme molempien vaihtoehtojen osalta kivunhoitosta, ja vähän myöhemmin, kun anestesialääkäri saapui paikalle, keskustelimme hänen kanssa tarkemmin lääkkeellisistä kivunhoitomenetelmiästä. Lihassairaudestani johtuen osa lääkäreistä suhtautuu hyvin varovaisesti tehokkaimpiin lääkkeisiin, koska lihassairauteni vuoksi yhtenä vaarana voi olla hengityslihaksiston lamaantuminen. Tapaamani anestesialääkärin mielestä kipuani voidaan lääkitä normaaliin tapaan, sillä olen aiemmin käynyt läpi useampia leikkauksia, eikä merkittävä hengitystieongelmia ole ilmennyt. Tämä helpotti, ja vielä enemmän helpotti, kun hän kirjasi asian potilastietoihini!

Synnytystapa-arvio käynnin jälkeen tapasin vielä uudestaan saman kätilön synnytyspelkopoliklinikalla. Istuimme synnytyssalissa ja keskustelimme rauhassa synnytyksestä sekä kaikesta siihen liittyvästä. Tuntui oudolta ja pelottavalta, mutta samalla turvalliselta. Koskaan ennen mitään pelkoani ei ole kohdattu tälla tavoin! Minulle on oikeasti välittynyt sitä tunnetta, että minua halutaan auttaa ja pelkoani pienentää. Kukaan ei ole vähätellyt tai kieltänyt pelkoani. Eikä kukaan ole sanonut, etten saa pelätä! Ammattilaisten rauhallisesta olemuksesta ja asiantuntevista sanoista on tullut turvallisuuden tunnetta. Olen toisinaan kärsinyt siitä, kun diagnoosini on jäänyt täsmentymättömäksi, kukaan lääkäri ei sano tai ei halua sanoa mitään varmaksi ja ehdottomaksi. Lääkäreiden puheissa ja kirjauksissa paistaa selvästi läpi tietynlainen ehdollisuus ja epävarmuus, kun he käyttävät sanoja “mahdollisesti”, “todennäköisesti” jne. Melkein ihan asiassa kuin asiassa! Tällä kertaa en koe, että olen jäänyt epävarmuuteen, vaikka todellisuushan on se, ettei synnytyksen kulkua kukaan voi ennalta ennustaa. Äitipolin lääkäri puhuessaan toi esille paljon tilastollisia lukuja, jonka koin hyvänä asiana, sillä se auttoi rationalisoimaan vaikeaa asiaa. Hän myös toi esille kaikki mahdolliset vaihtoehdot, joita voidaan käyttää, jos jotakin pulmia ilmenee.

Vielä en tiedä, miten selviän synnytyspelkoni kanssa loppuun asti ja siitä varsinaisesta pelon kohtaamisesta. Tänään tätä kirjoittaessa on menossa raskausviikko 36+5. Laskettuun aikaan on siis ajallisesti reilu kolme viikkoa. Vielä en voi tietää, miten viimeiset viikot etenevät. Tiedän vain sen, että vajaan kolmen viikon päästä on äitipolin kontrolliaika, ja minun tehtäväni on vain nyt odottaa, levätä ja jaksaa näitä fyysisesti hankalia hetkiä. Tällä hetkellä elän päivän kerrallaan ja pyrin pitämään mieleni ankkuroituna nykyhetkeen, todellisuuteen, jotta saan pidettyä pelkoni jotenkin kurissa. Illat ja yöt ovat haasteellisempia, kun pelot ottavat enemmän otetta ja vievät herkästi yöuneni. Synnytystapa-arvion jälkeen olen kuitenkin kokenut nukkuneeni hieman paremmin kuin ennen sitä. Se kertoo siitä, että kohtaamiset ja saamani apu on ollut merkityksellistä ja vaikuttavaa! Olen todellakin kiitollinen siitä, että pelkoni on kuultu, nähty ja kohdattu!

5 thoughts on “Pelko ja sen valta”

  1. Oletko harkinnut doulaa? Vielä voisi ehtiä. Ihana, että koet tulleesi kuulluksi polilla ♥️ terkuin kätilödoula

    1. Mietin jossakin vaiheessa doulaa, mutta synnytyksessä saa olla vain yksi tukihenkilö mukana. Haluan ehdottomasti mieheni mukaan, koska hän kuuluu vierelleni. Hän tuntee minut parhaiten sekä myös tietää ja tuntee lihaksistoni poikkeavan reagoimisen. Hän on minun turvani❤️

      1. Tottakai ensisijaisesti mies mukaan. Missä tällainen sääntö on ettei doula saa olla puolison lisäksi? Suomessa en tiedä yhtään sairaalaa.

        1. En ole blogissani kertonut sijaintitietoja, mutta kyseessä iso sairaala. Tuskin kyseessä on sääntö. Ennemminkin ohjeistus, enkä ole asiaa kysynyt tai varmistanut keneltäkään. Synnytysvalmennusmateriaalissa ja -luennolla puhuttiin kaikkialla yksikössä ”tukihenkilö/doula”, joten tästä tein omat päättelyni 🙂

          1. Aa ok 😊 Enemmänhän tämä nykyään menee sallivampaan suuntaan, esim Taysissa uusien tilojen myötä tukihenkilöden määrää ei ole enää rajattu ollenkaan. Muistan toki ajan kun oli juurikin näin, että isä tai doula. Mutta onneksi nykyään enemmän valinnanvaraa, ainakin pääosassa sairaaloita. Kovasti tsemppiä matkaan ♥️

Kommentoi