Sain maanantaina puhelun, joka aiheutti melko valtavat järistelyt ja suisti osin elämää ihan kokonaan pois raiteiltaan. Olen murtuneen käteni vuoksi tällä erää kuun loppuun sairauslomalla, joten pomo soitti minulle kotiin, ettei määräaikaista työsuhdettani jatketa toukokuun lopun jälkeen. Työsuhteeni ja -sopimukseni koukeroista voisin kirjoittaa hyvinkin pitkän ja seikkaperäisen tarinan, mutta en nyt yksinkertaisesti jaksa avata tilannetta, ainakaan vielä tämän enempää. Sen sijaan kirjoitan, mitä se sai minussa aikaan. Paljon tunnetta. Pelkoa.

Kärsin paniikkihäiriöstä, joka on ollut vuosia rauhallisena taka-alalla. Kohtauksia on ollut harvakseltaan ja ne ovat yleensä olleet lieviä. Olen pärjännyt lääkkeettömin keinoin useamman vuoden. Tilanne muuttui, kun vuosi sitten traumaattinen kokemus nosti paniikkihäiriön uudelleen pintaan. Siitä asti olen saanut eriasteisia paniikkikohtauksia minulle henkisesti haasteellisissa ja kuormittavissa tilanteissa tai vaikeista tilanteista selvittyäni. Tilanteet, jotka koen hallitsemattomiksi, täysin uudet ihmiset ja uudet tilanteet pelottavat minua ja laukaisevat herkästi paniikin. Usein miten saan kohtauksen odotusaulassa, koska useinkaan ei edes tiedä, kuka vastaanotolla on vastassa ja mitä on luvassa. Yleensä odotusaulassa on muitakin odottajia, kärsimättömiä ihmisiä, joka luovat ympärille näkymätöntä levottomuutta. Se tarttuu herkästi minuun ja laittaa sydämelle kierroksia.

Maanantain puhelun jälkeen tilanne paniikkihäiriön kanssa on pahentunut huomattavasti. En voi muuta kuin todeta, että tämä on minun tapani reagoida odottamattomiin ja yllättäviin huonoihin uutisiin, jotka tuovat tulevaisuuteeni hirveästi turvattomuutta. Nyt olen käytännössä saanut paniikkikohtauksen aina, kun lähden pois kotoa, ennemmin tai myöhemmin. Pahimmillaan jo siinä vaiheessa, kun suunnittelen lähtöä. Vaikka kuinka tsemppaan ja kerron itselleni, ettei ole mitään hätää ja pelättävää, ottaa sydämeni siitä huolimatta herkästi kierroksia, kurkkua kuivaa, vatsaan sattuu, tärisyttää ja päässä humisee. Vaikka siedänkin kohtauksia melko hyvin, ovat ne todella kuluttavia. Ne väsyttävät ja vievät todella paljon energiaa, ja eihän se ole ihmekään, kun sydämellä pitää niin kovaa kiirettä. Kuluneen vuoden aikana olen jo niin paljon tottunut lieviin kohtauksiin, etten juuri pistä niitä enää merkille. Elimistö ja mieli tottuu, koska on pakko. Siitä olotilasta on tullut uusi normaali. Mikä nyt itsessään on todella hälyyttävää!

Olen vuosien varrella kokeillut monenlaista kehon rauhoittamiskeinoja. Osa keinoista ovat olleet erittäin toimivia ja ne ovatkin säännöllisesti käytössä, mutta olen myös paljon erehtynyt. Olen laiminlyönyt, turruttanut ja ohittanut kehoni viestejä. Toisinaan teen sitä edelleenkin. Valitettavasti. Nyt, kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle, mielen häly ja paniikki pistävät liian levottomaksi. On vaikea ankkuroida itseään mihinkään ja löytää keinoja rauhoittumiseen. Rauhoittuminen vaatii aina pysähtymistä itsensä kanssa ja kehon hätätilan kuuntelemista. Se on todella vaikeaa, kun pään täyttää jo muutenkin hirveä informaation tulva, jota ei kykene käsittämään. Haluaisin paeta, luovuttaa ja turruttaa tunteet pois, mutta tiedän sen tien johtavan ennemmin tai myöhemmin vieläkin pahempaan. Nyt on keskityttävä vain hengittämään. Jotenkin vain elettävä tämänkin kanssa.

One thought on “Keho ja mieli hälytystilassa”

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: