Elämä just nyt on tasapaksua, harmaata ja ankeaa suorittamista. Selviytymistä. Tuntuu, että poljen paikallani ja aika ei vain kulu. Mutta toisaalta koko ajan on se tunne, että aika juoksee liiankin nopeasti. Aika valuu kuin hiekka sormieni läpi, eikä mitään jää käteen. Koen, että olen viimeiset vuodet taistellut aikaa vastaan. Se kuuluisa biologinen kello on soinut jo hyvän aikaa ja vaikka teen kaikkeni, en saa sitä kelloa pysähtymään. En saa sitä hidastamaan, enkä vaikenemaan. Ja edelleenkin, vuosienkin jälkeen sylini on tyhjä ja kivuliaiden menetyksien vuoksi mieli on entistä pimeämpi.

Mitä minulle jää muistoiksi näistä vuosista? Mitä muuta kuin henkisiä ja fyysisiä arpia? Haluanko edes muistaa näitä vuosia? Hetkittäin on vaikeaa löytää elämästä hyviä asioita ja hetkiä kaiken tämän keskeltä, vaikka kyllä niitäkin on. Välillä täytyy oikein kovasti pinnistellä nähdäkseen elämän hyvyyttä, koska mieli ja muistot puuroutuvat ja masennus värittää kaiken harmaaksi tai pahimmillaan ihan mustaksi. Silloin on helpompaa olla ajattelematta tulevaa ja pysyä vain rutiineissa, jotka pitävät kiinni elämässä. Silloin haluaisin vain unohtaa nämä kaikki kipeät vuodet, mutta en minä kuitenkaan haluaisi unohtaa pieniä enkeleitämme.

Yritän pysyä arjen rytmissä, jotta en tippuisi liiaksi pimeyteen. Muuta en oikeastaan enää osaakaan tehdä kuin pysyä rytmissä. Onneksi olen saanut töilleni jatkoa, sillä se todella pitää minut kiinni elämässä. Varjopuolena tosin on se, että välillä työ on vaatinut suuren osan voimavaroistani ja jaksamisestani. Etenkin ne päivät, jotka vietän töissä fyysisen kivun kanssa painiessa, ovat uuvuttavia. Voimavarojen vähyys näkyy nopeasti muilla elämän osa-alueilla, jotka jäävät paitsioon, koska joskus on myös levättävä. Uupuneena mikään ei oikein suju. Ei etenkään opiskelu ja silloin motivaatiotakaan ei ole lainkaan. Koska kumpikaan meistä ei jaksa arjessa tehdä kuin sen välttämättömän, kotimme on ollut jo pitkään puolihoidossa, jos sitäkään. Voi kai jo sanoa, että meidän kodissa elämä on jollain tavalla lähes kokonaan pysähtynyt.

Arjessa ja etenkin töissä on hymyn taakse helppo kätkeä kipeä suru, jolle ei ole sanoja. Voin hetken aikaa esittää, että kaikki on hyvin tai ainakin luoda sellainen illuusio itsensä ympärille. Toiset ihmiset eivät osaa ajatellakaan, kuinka pimeää hymyn takana voi olla. En aina huomaa sitä itsekään, koska yritän sulkea pimeyden pois mielestäni. Useinkaan en tiedä, mitä vastata, jos joku sattuu kysymään minulta ”mitä kuuluu”? Mitä siihen pitäisi vastata? Aina en edes tiedä kuka siihen vastaisi: hän joka hymyilee ja pakenee kipuaan, vai hän joka etsii surullensa sanoja, eikä vieläkään ymmärrä, miksi aina vain suree? Usein on paljon helpompaa olla hiljaa ja välttää tilanteita, joissa joutuu puhumaan itsestään, sillä olen itsekin väsynyt siihen, mitä minulle kuuluu. Olen väsynyt etsimään sanoja, jotka eivät paljasta liikaa minun kipukohtiani, mutta ovat totta, koska valehdellakaan en osaa. Mutta minä pelkään puhua totta, sillä suruni kanssa olen hyvin hauras ja alaston.

Kommentoi