Osallistuin viime viikonloppuna instagramissa Maaret Kallion Olisinpa tiennyt -haasteeseen. Aivan upea haaste ja oli hienoa nähdä, kuinka laajalle haaste levisi. Minä osallistuin tuohon haasteeseen itseasiassa kahteen kertaan: ensin omalla nimellä ja kasvoillani sekä toisen kerran blogini nimimerkin kautta, koska en uskaltanut omalla nimelläni kirjoittaa niin paljaasti kuin olisin halunnut. Paljastin molemmissa kirjoituksessani menneisyyteni kipeimpiä kipukohtia, vaikeata lapsuutta. Kokemuksia joita ei kenenkään pitäisi elämässään joutua kokemaan. Jaoin omalla nimellä julkaistun kuvan ja tekstin myös facebookissani, jonne sain melko paljon kommentteja. Ihmisten reaktiot ja kommentit koskettivat minua todella ja sainkin useampaan kertaan pyyhkiä kyyneleitäni.

Olisinpa tiennyt, että se miten minua kohdeltiin lapsena ei ollut normaalia, eikä se ollut millään tavalla oikeutettua, eikä johtunut minusta. Minä olin viaton lapsi ja aikuisen hallitsematon raivo ei ollut minun vikani. Olisipa joku kertonut, ettei ketään saa lyödä sanoin eikä teoin. Olisipa joku kertonut, että minä en ollut hankala lapsi, kun reagoin epäterveisiin olosuhteisiin. Viha, paha olo ja ahdistus olivat täysin normaaleja reaktioita. Olisinpa tiennyt, että joku opettaa minulle vaikeiden tunteiden käsittelyä ja voin oppia elämään niiden tunteiden kanssa. Olisinpa silloin kahdeksantoista vuotiaana epätoivoista tekoa yrittäessäni tiennyt, että on olemassa hyviä ihmisiä, jotka eivät halua satuttaa minua. Että minä voin olla jollekin tärkeä ja minua voidaan rakastaa. Olisinpa tiennyt, että ei ole heikkoutta tarvita muita ihmisiä, eikä kenenkään tarvitse selvitä yksin. Olisinpa silloin tiennyt, että saan vielä rinnalleni ihmisen, joka rakastaa minua ehjemmäksi ja kertoo minulle, että minä riitän aina, kun sen unohdan. Olisinpa tiennyt, että minulla on vielä joskus koti, jossa olen turvassa ja minäkin opin rakastamaan❤

Olisinpa tiennyt -haaste herätti minut pohtimaan niitä lähtökohtia, josta olen elämäni aloittanut ja millaiset eväät olen lapsuuden kodistani saanut. Palasin mielessäni jälleen kipeyksieni äärelle, mutta samalla näin myös sen, kuinka paljon asiat ovat niistä lähtökohdista muuttuneet. Kun olen kohdannut ja käsitellyt kipeyksiäni, minä olen muuttunut ja kasvanut, mutta niin ovat muuttuneet olosuhteetkin. Toki eihän ne olosuhteetkaan itsestään ole muuttuneet, vaan muutos on edellyttänyt ja vaatinut valintoja ja tiettyjen ovien sulkemisia. Kipeät ratkaisut ovat olleet välttämättömiä oman selviytymiseni ja eheytymiseni kannalta. Vaikka elämä on ollut viime kuukausina hirvittävän raskasta, minulla on kaikesta kaaoksesta huolimatta tunne, että olen turvassa. Minulla on ainakin yksi paikka tässä maailmassa, missä minun ei tarvitse pelätä, vaikka elämä myrskyäsikin ihan raivolla! Minulla on ainakin yksi ihminen, joka pitää minusta kiinni pahalla hetkellä.

Haasteen kautta oivalsin ja ymmärsin paremmin, miksi minulla on ollut viime kuukausina töissä hetkittäin niin paha olla. Silmiäni on myös avannut uusi työ sekä sen myötä tullut uusi työympäristö. Eilen aamulla työhuoneeni ovelle ilmestyy ihminen toivottamaan minulle huomenta ja kysyäkseen haluanko liittyä heidän seuraan kahvihuoneeseen. Kiitin ja kieltäydyin kohteliaasti, sillä työkiireet painoivat juuri sillä hetkellä todella pahasti päälle. Jälkeenpäin tajusin, että kuinka mukavalle tuo pyyntö tuntui ja huomasin, ettei vastaavaa tilannetta ole tapahtunut ainakaan yli vuoteen! Kukaan ei ole tullut työhuoneeni ovelle vain toivottaakseen minulle huomenta, eikä kukaan ole sen puoleen tullut hakemaan minua työhuoneestani kahviseuraksi tai lounaalle. Myöhemmin iltapäivällä satuin yhtä aikaa tämän ihmisen kanssa olemaan hetken kahdenkesken, joten rohkeasti kerroin hänelle, että hänen aamullinen pyyntönsä tuntui tosi kivalle ja kiitin häntä. Minusta tuntuu todella kivalle se, että minut on otettu mukaan siihen yhteisöön, vaikka en olekaan heidän kanssaan samaa organisaation yksikköä, enkä työskentele päivittäin kuin yhden siellä olevan ihmisen kanssa. He huomioivat sen, että työhuoneeni nyt vain sattuu olemaan siellä, missä hekin ovat. Pienillä asioilla on hirvittävästi merkitystä siinä, tunteeko ihminen oikeasti kuuluvansa yhteisöön. Edellisessä työyhteisössä tunsin usein jääväni ulkopuolelle jopa esimieheni toimesta. Usein myös sosiaalinen kanssa käyminen oli minun omasta aktiivisuudesta riippuvaista, siksipä olen aika pitkälti viime aikoina lounastaukoni viettänyt yksin. Pidemmän päälle tuollainen kohtelu tuntuu todella kuormittavalle ja kuluttavalle ihan kenelle tahansa.

Onneksi nyt tilanne on toinen! Uusi työ on imaissut täydellä teholla mukaansa! Voi sanoa, että melkoisen haastavaa on ollut hypätä mukaan hankkeeseen, joka on täydessä vauhdissa ollut jo tovin ja perehtymisaikaa on niukalti. Työntekijä, jonka kaveriksi tulin, jää kesälomalle jo 20.päivä, joten melkoisen vauhdilla minun on saatava hommia haltuun. Joka päivä tulee hirveästi uusia asioita sekä myöskin uusia ihmisiä, vaikka osan ihmisistä tunnenkin entisten työtehtävieni kautta. Jos en olisi ollut jo talossa useampaa vuotta, olisi tämä aloitus ollut todella järisyttävä. Iltapäivästä tulee aina jossain vaiheessa se piste, ettei aivot enää kykene toimimaan. Iltaisin olo on ollut melkolailla kaikkensa antanut, mutta joka päivä olen nauttinut töistä ja siitä, että saan olla töissä. Se ei ole ollenkaan itsestään selvä asia miltään kannalta!

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: