Olen todella pahasti kyllästynyt koko koronaan ja sen tuomiin asioihin. Se on värittänyt elämää yli vuoden ajan synkemmäksi ja arvaamattomammaksi. Se on vaikuttanut elämään syväluotaavasti ja vienyt valtavan määrän voimavaroja sekä vienyt hallinnan tunnetta. Korona on tuonut elämään sellaisia ulottuvuuksia, joita en koskaan osannut etukäteen ajatella. Marraskuussa meidän alueelle aloitettiin tehokkaammat koronarajoitustoimet ja sen myötä kaikki kerhot, ryhmät tms. peruttiin. Tunsin sen olevan täysi kuolin isku vähäiselle sosiaaliselle elämälleni. Myöhemmin olen tajunnut, että se oli samalla kuolin isku elämäni tasapainolle, sillä menetin samalla kaiken, mikä voimaannutti minua. Se tunne, kun tajusi, ettei kalenterissa ole enää mitään kiinnekohtaa ja ei ole mitään mitä odottaa, oli masentava ja pimeä. Se oli minun mielelleni lamaannuttava ja herätti vaikeita tunteita, jotka veivät synkkyyteen ja aiheuttivat vihaa. Samaan aikaan puhti alkoi pitkään jatkuneisiin pätkäöihin loppua tai oikeastaan jo varmaan paljon aiemmin ja pitkään oltiin menty ns.viimeisillä höyryillä. Kehoni oli jatkuvasti ylivireä, enkä osannut enää nukkua. Olin fyysisesti hirveän uupunut ja se uupumus vähitellen alkoi ulottua henkiselle puolelle liian voimakkaasti. Samalla salakavalasti parisuhde oli ajautunut umpikujaan, umpisolmuun. Yhteistä aikaa oli ollut liian vähän ja me kumpikin olimme uupuneita. Huomasin, että olin ajanut/olimme ajaneet elämän kovaa vauhtia päin seinää ja korona oli yksi iso lisävauhdin antaja.

Kun elämä rysähti, hain apua. Lääkäri totesi, että ihan ensiksi minut pitää saada nukkumaan, koska olen silminnähden todella uupunut. Useampi viikko meni, että pystyin nukkumaan kokonaisen yön heräämättä. Tilanne parani hetkellisesti, mutta on aaltoliikkeen lailla palaillut aina huonompaan. Nyt nukun jo paremmin, mutta toisinaan edelleen tarvitsen lääkkeitä nukahtamiseen ja unen turvaamiseen. Avun saaminen ei taaskaan ole ollut mitenkään yksinkertaista. Se on taas ollut ihan h**vettiä! Aluksi sain apua mielenterveystoimistosta ihan hyvin; keskustelukäyntejä järjestettiin ja ne toteutuivat luvatusti. Sitten yhtäkkiä kaikki alkoi mennä pieleen. Tammikuun lopulla alkoi ensimmäiset peruutukset. Aika toisensa jälkeen peruttiin ja mukaan astui hirveä epävarmuus toteutuvatko ajat ollenkaan. Pahinta peruutuksissa oli, että lähestulkoon aina peruutukset tulivat aamulla tuntia, kahta ennen ajanvarausta. Se oli usein minulle aivan lamaannuttavaa, kun yhtäkkiä jäitkin kaikkien asioiden kanssa yksin. Jossain kohtaa en enää edes tiennyt, montako peruutusta oli tullut. Vointini huononi ja vaikka sen kerroin puhelimessa peruutuksen ilmoittajalle, ei siihen puututtu tai reagoitu suuremmin. Se tuntui järkyttävälle.

Tammikuun loppuvaiheilla, kun keskusteluaikojen peruutuksia alkoi tulla, aloin etsimään itselleni todenteolla terapeuttia. Alkujaan olin ajatellut hakeutua terapiaan vähän myöhemmin. Peruutusten myötä totesin, etten tule selviämään mtt:n avulla. Aikojen peruuntuminen ei ollut mikään uusi juttu, ja siksi tiesin, etten tule kestämään sellaista kovin pitkään. Sopivan terapeutin löytäminen oli tuskastuttavaa, sillä sain useita kielteisiä vastauksia yhteydenottoihini. Osa ei edes viitsinyt vastata. Moneen kertaan meinasi loppua usko ja sinni koko hommaan, mutta onneksi lopulta sain pari myönteistä vastausta ja pääsin sopimaan tutustumisaikoja. Sinnikkyys palkittiin ja nyt olen käynyt uuden terapeutin vastaanotolla maaliskuun lopusta asti. Kelan puolella ei vain olla aivan pysytty tässä nopeahkossa tahdissa mukana ja edelleen odottelen päätöstä kuntoutus psykoterapiaan. Mutta eiköhän se myöntävä päätös sieltä aikanaan tule, sillä kriteeritkin täyttyvät selkeästi.

Talven aikana mieli on uinut melko pahasti syvissä vesissä. Olen taas kokenut vahvoja epätoivon tunteita, tuskaa ja yksinäisyyttä. Se on harmittanut todenteolla, sillä samalla olen kokenut epäonnistuneeni. Eihän tässä näin pitänyt käydä! En minä tällaista elämää halunnut! Nyt voin onneksi sanoa, että hiljalleen alkaa ehkä tilanne helpottamaan. Siihen vaikuttaa moni asia mm. sekin, että alueellamme ollaan viimein päästy koronan osalta perustasolle. Suurimmaksi osaksi oloni helpottuminen on kyllä sen ansiota, että minulla on nyt terapeutti. En enää ole omien puurotuvien ja jumiutuvien ajatusteni kanssa yksin, vaan pääsen niitä säännöllisesti purkamaan. Ennen kaikkea voin luottaa siihen, että pääsen puhumaan säännöllisesti. Se puristava yksinäisyyden tunne on vähän höllentänyt otettaan, pystyn taas hengittämään ja näkemään pidemmälle tulevaan.

Tapasin hiljattain lenkkeilyn merkeissä pitkästä aikaa erästä ystävääni. Hän kertoili kuulumisiaan omasta elämästään ja samalla pohti ääneen, että varmaan vasta jälkeen päin näkee, miten korona on vaikuttanut itseen ja minkälaisia jälkiä se on jättänyt. En voinut kuin todeta hänelle, että minä näen selvästi jo nyt, mitä koronatilanne on minulle tehnyt ja millaisia jälkiä se on jättänyt. Varmasti ajan päästä näen asioita toisin ja toisella tavalla, mutta koen, että korona on pakottanut tekemään valintoja ja ratkaisuja, joita ei olisi halunnut tehdä, ja se on vienyt hallinan tunteen. Korona on tuonut elämään epävarmuuden, pelon ja arvaamattomuuden sekä voimakkaan yksinäisyyden kokemuksen. Korona on myös käytännössä vienyt minulta lähes kaikki voimaannuttavat asiat. Näistä kaikista johtuen korona on tehnyt elämästä hurjan rankkaa. Ihan liian rankkaa!

Eniten surettaa se, että korona vaikutti kokonaisvaltaisesti ainutlaatuiseen vauvavuoteemme. On ollut vaikea myöntää, että olen kokenut siksi vihan ja katkeruudenkin tunteita. Pitkien lapsettomuushoitojen ja vaikeiden kokemusten ja menetysten jälkeen on ollut vaikea sulattaa sitä, etten saanut kokea “normaalia” vauvavuotta, ja olen jäänyt sen aikana hyvin yksin. On suoraan sanottuna täysin koronan vika, ettei minulla ole juurikaan “äiti-ystäviä”, joiden kanssa kokea vertaistukea. Vaikka miten päin ajattelen, koen hirveästi epäoikeudenmukaisuutta. Minulta vietiin taas pois jotakin, mitä muut ovat saaneet kokea. En saanut edes mahdollisuutta.

Minulla on todella ikävä “entistä” maailmaa. Minulla on ikävä sitä, että voin turvallisesti liikkua kaupungilla ja vaikka istua hetken kahvilassa cappuccinon ääressä, jos minusta tuntuu siltä. Minulla on ikävä kodin ulkopuolisia harrastuksia, kuntosalilla ja ryhmäpilatestunnilla käymistä sekä niiden kautta tulleita satunnaisia sosiaalisia kohtaamisia. Minulla on ikävä sitä tunnetta, että saan itse päättää sosiaalisista kontakteistani, eikä siihen vaikuta ulkopuoliset arvaamattomuustekijät, suositukset tai rajoitukset. Henkilökohtaisesti pelkään koronaan sairastumista, koska tautina se voi olla minulle tosi vaikea astmani vuoksi. Jos tavallinen flunssakin saattaa viedä minut heikkoon happeen, niin en uskalla ajatellakaan, mitä korona tekisi keuhkoilleni. Kaipaan sitä, ettei minun tarvitse joka hetki puntaroida ja arvioida koronaan liittyviä riskejä. Kaipaan sitä, ettei minun tarvitse pelätä sairastumista.

Tänään sain ensimmäisen koronarokotteen. Etukäteen koronarokote ja sen ottaminen on herättänyt minussa monenlaista tunnetta. Minulla on ollut pelkoja ja epäilyjä rokotteen tehosta ja toimivuudesta sekä pelkoja rokotteen aiheuttamista haitoista. Lähinnä pelottaa, kuinka siihen reagoin, sillä usein reagoin rokotteisiin voimakkaasti. Mietintöjä on aiheuttanut paljon myös se, ettei koronarokotteiden osalta vielä osata sanoa, miten se vaikuttaa esimerkiksi raskauteen tai raskaaksi tulemiseen. Näitä ajatuksia olen joutunut pyörittelemään siitä näkökulmasta, kun olemme pohtineet lapsettomuushoitojen jatkamista. Emme vielä tiedä milloin ja miten, mutta todennäköisesti haluamme vielä yrittää. Korona on ollut yksi syy pistää näitä ajatuksia syrjään, vaikka tunne sanoisi toisin. Näitä koronarokotteeseen liittyviä ajatuksia ja pelkojani ei tietenkään ole yhtään helpottanut asioista raflaavalla tyylillä uutisointi tai disinformaatio, jota minulle kohdistetaan eri puolilta. On kauhean vaikea kaikesta informaatiotulvasta löytää se oleellinen, luotettava ja tutkittu tieto. Itse kun muodostan oman näkemykseni ja mielipiteeni monissa asioissa näyttöön perustuvan ja tutkitun tiedon perusteella. En missään nimessä epämääräisten sivustojen perusteella, joissa puhutaan asioista kärjistäen. Siksi on ollut helpompaa rajata kaikkea informaatiota pois, enkä esimerkiksi juurikaan katso enää uutisia.

Monista pelottavista ajatuksista huolimatta koronarokote on minulle kuitenkin vahvasti lupaus muutoksesta. Se tuo lähemmäksi sen ajatuksen, että entinen maailma ja elämänmeno on tekemässä paluuta. Se antaa lupauksen siitä, että voin siirtää näitä pelkojani syrjään ja luottaa tulevaan. Unelma huolettomasta cappuccino-hetkestä kahvilassa on lähempänä. Se tuntuu hyvältä!

Kommentoi