Äitienpäivä on ollut minulle hankala päivä useiden vuosien ajan. Äitienpäivä on herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita oman äitini vuoksi jo hyvin pitkään. Kun menetin aikuistumisen myötä lapsen sinisilmäisyyttä, aloin ymmärtämään ja näkemään selvemmin sen, ettei äitisuhde ollut terve. Tuntui absurdilta onnitella ja juhlia äitiä, kun samaan aika kävin terapiassa käsittelemässä mieleni pimeyksiä ja vaurioita, joista suurin osa oli äitini käsiäalaa. Mutta koska olen aina ollut pohjimmiltani kiltti tyttö, äitienpäivän tullen kirjoitin äidille kortin ja ostin lahjan. Vain siksi, että äiti piti siitä,minut oli siihen opetettu ja niin kuului vain tehdä. Yhteiskunnan normien mukaisesti äitienpäivänä kuuluu juhlia ja onnitella äitiä.

Kun katkaisin välit äitiini, koin aina äitienpäivän tullen ”huonoa omaatuntoa”. En ollutkaan enää se kiltti tyttö, joka omista tunteista huolimatta tekee yhteiskunnan normien mukaisesti ja äidin mieliksi. Kipuilin ja surin äidittömyyttä, joka osaltaan oli oma valintani. Siltä se näytti ulospäin, mutta minulle se ei ollut valinta, vaan se oli pakon sanelemaa; minun oli pakko pelastaa itseni ja elämäni. Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin se ihmissuhde olisi ajanut koko elämääni lopulliseen tuhoon, sillä se oli jo siihen mennessä tuhonnut aivan liian paljon. Äitienpäivät korostivat äidittömyyttäni ja vaille jäämistäni, joita surin. Olin myös kateellinen muille, joilla oli lempeä ja hyvä äitisuhde. Sellainen, jota minulla ei koskaan ole ollut.

Lapsettomuus toi äitienpäivään uuden kivun. Tunne siitä, etten ole riittävän hyvä syveni monin kerroin. Olin entistäkin kateellisempi muille ihmisille ja heidän onnelleen. Joillakin oli moninverroin enemmän kuin minulla. Menetystemme jälkeen suru ja kipu vain syvenivät; reilu kuukausi ensimmäisen keskenmenon jälkeen vaikeat tunteet riipi äitienpäivänä syvältä ja koin sen äitienpäivän olevan pahin päivä koskaan. Niin luulin. Oikeasti se kaikista pahin päivä oli vasta vuoden päästä. Silloin tiistaina minulta oli leikattu kohdunulkoinen raskaus ja sunnuntaina, äitienpäivänä olin yksin, kun mies hyppäsi hyvin aikaisin aamulla taksiin ja lensi pariksi viikoksi Saksaan työmatkalle. Tunsin pohjatonta surua ja ääretöntä yksinäisyyttä. Olin ihan palasina.

Nyt tänään äitienpäivänä olen herkistynyt useita kertoja, sillä olen tuntenut niin paljon vahvoja tunteita laidasta laitaan. Tuntuu ihan uskomattomalta, ihmeelliseltä ja herkistävältä, että saan viettää nyt ensimmäistä äitienpäivää äitinä. Tunnen ensimmäistä kertaa kipeiden tunteiden lisäksi jotakin aivan muuta. Onnea. Iloa. Helpotusta. Kiitollisuutta. Ne hämmentävät ja saavat minut miettimään, onko tämä totta? Olenko minä todella pienen pojan äiti? Saanko iloita ja riemuita siitä?

Hämmentävistä tunteistani huolimatta se todellakin on totta! Minä olen viimeinkin äiti! Ja minulla, jos kenellä on paljon syitä olla siitä iloinen ja kiitollinen. Minä taistelin unelmani eteen ja se kannatti!

Kommentoi